Рубрика: Из личного опыта

Leena Pousin, 62, esikoispoika Antti teki itsemurhan 26-vuotiaana. Selviytyminen oman lapsen menetyksestä on ollut pitkä tie. – Enää suru ei ahdista minua. Olen hyväksynyt lapseni kuoleman, ja suruuni sekoittuu iloa, Leena sanoo nyt.

Pimeänä lokakuun yönä kaksi poliisia seisoi Leena Pousin ja hänen miehensä ovella Kouvolan Sippolassa. ”Teidän poikanne Antti Juhani on löytynyt kotoaan kuolleena”, poliisit sanoivat ykskantaan.

Leenan mies vaipui järkyttyneenä polvilleen. Leena katsoi miestään ja ihmetteli, mikä tälle tuli. Ohikiitäväksi hetkeksi hän sulki poliisien viestin mielestään.

Mutta sitten se lävisti tajunnan.

”Haluan nähdä poikani heti!” Leena vaati.

Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Oli odotettava aamuun. Poliisien lähdettyä Leena ja hänen miehensä jäivät kahden, musertuneina ja avuttomina.

Mustan yön jälkeen he astuivat sairaalan patologian osastolle. Antti lepäsi tutkimuspöydällä sellaisena, kuin hänet oli löydetty.

Leena olisi halunnut ottaa Antin syliinsä. Hän siveli pojan päätä ja hiuksia, silitti käsiä. ”Mitä sinä, lapseni, olet mennyt tekemään”, hän sopersi.

Leenaa lohdutti se, että pojan ilme oli levollinen.

– Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään pahaa. Jos hänellä oli ollut tuskaa, enää sitä ei ollut.

Lapsen kuoleman hyväksyminen

Kyyneleet valuvat pitkin Leenan poskia, kun hän palaa yhdeksän vuoden takaisiin muistoihin. Itku ei tule vain surusta, vaan myös liikutuksesta.

– Enää suru ei ahdista minua. Olen hyväksynyt lapseni kuoleman, ja suruuni sekoittuu iloa. Olen kiitollinen siitä, että sain pitää Antin 26 vuotta, ja siitä, että minulla on elämässäni aviomieheni ja Antin pikkuveli, kuopuksemme.

Leenalla on valokuvakirja, jonka sivuilla pieni iloinen poika leikkii Tarzania ja Teräsmiestä ja istuu neljä vuotta nuoremman pikkuveljensä kanssa ammeessa. Kehystetystä valokuvasta katselee vakava nuorimies. Tumma tukka on vedetty poninhännälle.

– Antti oli luonnonlapsi ja herkkä taiteilijasielu, mutta myös sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Hän vaati paljon itseltään ja muilta ja koki syvästi maailman epäoikeudenmukaisuuden, Leena sanoo.

Antti työskenteli kuivausteknikkona, mutta musiikille hän eli. Hän soitti rumpuja melodista heviä soittavassa bändissä sekä kirjoitti runoja ja sanoituksia.

Vasta Antin kuoleman jälkeen hänen vanhemmilleen selvisi, että hän oli kärsinyt mielenterveysongelmista. Heti kuoleman jälkeen Leena olisi halunnut tietää enemmän poikansa sairastamisesta, mutta terveystietoja ei luovutettu lähiomaisille.

– Minulle Antti ei kertonut mitään, vaikka olimme hyvin läheisiä. Luulen, että hän halusi suojella meitä.

Selvisi myös, että Antti oli lähettänyt lapsuudenystävälleen viestin, joka koski hänen omia hautajaisiaan. Viesti tavoitti ystävän vasta seuraavana päivänä.

Leena ajattelee, että jossittelu ei kannata. Se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut.

Lapsen itsemurhan synnyttämä suru repi perhettä

Ensimmäiset puoli vuotta Antin kuoleman jälkeen Leena painoi joka ilta nukkumaan käydessään poskeaan vasten hupparin, joka oli ollut Antin päällä tämän kuollessa.

– Se oli minun suruvaatteeni. Kyyneleeni kastelivat hupparin, jossa oli poikani tuoksua. Huppari on edelleen olemassa, muistona vaatekaapin hyllyllä.

Suru repi perhettä, jokaista tavallaan. Leenan mies ja poika käsittelivät suruaan tekemällä työtä. Keramiikkataiteilijana työskentelevä Leena ei aluksi kyennyt ryhtymään mihinkään.

– Tunsin itseni täysin tyhjäksi ja turhaksi. Lapseni oli kuollut, ja tunsin, että minäkin voisin kuolla. Olisin halunnut hautaan hänen kanssaan.

Pian Leena alkoi kuitenkin kirjoittaa runoja. Sanoja alkoi vain tulla, pinnistelemättä. Sitten runot löysivät sävelet. Leena sai projektiin mukaan musiikkialan ammattilaisia, ja niin syntyi cd-levy Liekki elämälle. Levyllä Leena lausuu Antin kirjoittaman runon ja laulaa säveltämiään ja sanoittamiaan lauluja.

Sanoissa ja sävelissä on surua ja kaipausta, mutta myös valtavasti toivoa. ”Rintaani vasten pääsi paina, saan siipeäs silittää”, Leena laulaa.

– Levy oli minun surutyöni, jonka tekeminen vei kolme vuotta. Nyt voin jo nauraa sille, miten vaikea minun oli aluksi laulaa äänityksissä, koska itku tuli aina ja hukutti kaiken alleen.

Keramiikkatöitäkin alkoi hiljalleen syntyä. Jo seuraavan vuoden syyskuussa Leena piti näyttelyn, jossa oli myös suruaiheisia töitä, kuten siipirikko lintu ja äitihahmo, jonka hartioilla lepää lapsi.

Viisi vuotta aktiivista surua

Kun Antin kuolemasta oli kulunut vajaa kaksi vuotta, Leena heräsi eräänä aamuna auringonpaisteeseen ja katseli ulos ikkunasta. Leena näki luonnon vihreyden, kimmeltävän auringonpaisteen ja puut, jotka seisoivat tyyninä.

– Minulla olisi ollut sinä päivänä itsemurhan tehneiden läheisten vertaistukiryhmän tapaaminen, mutta tajusin, että pahin myrsky oli laantunut. En enää tarvinnut ryhmää.

Tuosta kesäaamusta meni kuitenkin vielä pitkään, ennen kuin Leena oli voiton puolella.

– Viisi vuotta pidin surua tietoisesti yllä puhumalla menetyksestä. Mutta samalla unohdin itseni ja kannattelin muita – miestäni, kuopustamme ja Antin ystäviä, joiden surun otin omakseni. Olin vahva, menin eteenpäin kuin veturi.

Kunnes tuli romahdus. Leena sairastui verenpainetautiin, ja hänen mielensä vajosi pohjalle. Sen myötä Leena oivalsi, että hänen on pidettävä huoli myös itsestään. Hän hakeutui terapiaan, jossa pääsi käsittelemään omaa suruaan.

– Aloin nähdä valoa, enkä enää herännyt öisin puristavaan ahdistukseen.

Leenan ilo muuttui taas aidoksi, sydämestä kumpuavaksi. Hänen kynästään alkoi syntyä humoristisia runoja, kuten runo lehmästä, joka varastaa mopon ja päätyy nokkospuskaan.

Antistakin alkoi puskea pintaan onnellisia muistoja: Viitta hartioillaan juokseva Batman. Rumpuja hakkaava alakoululainen. 16-vuotias, joka kävi ylpeänä ja innokkaana bänditreeneissä.

– Olen selvinnyt puhumalla. Suru on lähentänyt perhettämme, ystävät eivät ole hylänneet, ja vertaiset ovat saaneet minut tuntemaan, että en ole yksin tuskani kanssa.

Leena tapaa edelleen vuosittain muita itsemurhan tehneiden omaisia, joihin hän tutustui vertaistukiryhmässä. Tapaamisissa nauretaan ja jutellaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä.

– Huumori on meidän kantava voimamme.

Itsemurha on haavoittuvaisen ihmisen teko

Itsemurha herättää vahvoja ajatuksia ja mielipiteitä. Itsemurhaa saatetaan pitää jopa rikoksena tai syntinä, josta lankeaa häpeä myös läheisten ylle. Leenalle on sanottu, että itsemurha on raukkamainen teko. Ja että sitä ei saa ymmärtää.

Leena ymmärtää ja hyväksyy Antin teon.

– Jokin oli nuoren mielessä särkynyt niin, että hän ei nähnyt enää mitään toivoa. Tuskan ja ahdistuksen on varmasti täytynyt olla niin kamalaa, ettei sitä ole voinut enää kestää. Ei itsemurha ole heikon ihmisen teko vaan haavoittuvaisen.

Syyllisyys on usein valtava, kun läheinen riistää itseltään hengen. Mielessä pyörivät kysymykset: Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Miksi en huomannut, että kaikki ei ole kunnossa?

Leena sanoo, että hän ei ole kokenut syyllisyyden taakkaa, vaan on pyrkinyt olemaan itselleen armollinen.

– Antti eli huolettoman lapsuuden ja nuoruuden, ja olemme vanhempina tehneet parhaamme. Toki olen miettinyt, että myöhemmin oli asioita, joita meidän olisi pitänyt huomata. Antti oli kuitenkin aikuinen ihminen, joka eli omaa itsenäistä elämäänsä.

Hälventääkseen itsemurhiin liittyvää häpeää Leena on halunnut puhua Antin kuolemasta julkisesti. Antin itsemurhasta tehtiin vuonna 2012 myös lyhytelokuva, joka sai alkunsa Liekki elämälle -musiikkiprojektista. Dokumentin tarkoituksena oli herättää keskustelua vaietusta aiheesta.

Leena korostaa, että hän ei halua nostaa itsemurhaa erikoisasemaan. Häntä koskettaa kaikkien lapsensa menettäneiden vanhempien suru.

– Sanotaan, että itsemurha on pahin. Minä ajattelen niin, että pahinta on menettää oma lapsi – on syynä sitten onnettomuus, sairaus, väkivalta tai itsemurha, ja on lapsi minkä ikäinen tahansa.

Viimeinen viesti

Antti oli kirjoittanut asuntonsa peiliin viestin: ”Anteeksi, aiheutin tämän itse. Älkää surko, näin on parempi.”

Jäähyväisviestin työstämisessä Leenalla meni pitkään.

– Se oli ahdistuneen ihmisen lyhyt ja traaginen viesti. Onhan hänen täytynyt tietää, että hän ei voi lähteä täältä ilman, että me suremme. Vasta vuosien kuluttua ymmärsin Antin tarkoittaneen, että jatkakaa te elämäänne. Ja sen jälkeen tuli myös kiitollisuus siitä, että hän jätti meille viestin.

Leenan kantavana voimana on ollut se, että Antti ja hän olivat niin samanlaisia – taiteellisia, herkkiä, samaan aikaan vahvoja ja haavoittuvia. Samankaltaisuus on auttanut häntä ymmärtämään poikaansa.

Kovat kokemukset kasvattavat. Tosin Leena hymähtää, että kyllähän ihmisen pitäisi kasvaa ilman suruakin.

– Olen oppinut lempeyttä itseäni kohtaan. Olen oppinut elämään avoimin mielin päivä kerrallaan. Olen luopunut muiden ihmisten ja heidän tekojensa arvostelemisesta. Perheenä olemme oppineet jättämään pienet asiat omaan arvoonsa.

Leena sanoo, että aika ei paranna, mutta se tuo helpotusta. Ilon tunteissa viipyy aina pieni häivähdys surua, sillä jotain on mennyt pysyvästi rikki.

Enää Leena ei ajattele Anttia päivittäin, ja hän on myös harventanut käyntejään hautausmaalla. Antti tulee arkeen pieninä lempeinä välähdyksinä. Jos Leena kulkee pojan valokuvan ohi, hän saattaa pysähtyä kuvan äärelle ja sanoa: ”Siinä sinä olet, minun kaunis poikani.”

– Lapseni asuu sydämeni huoneissa. Musiikissa kuulen hänen rumpunsa.

Etusivu

Etusivu