Рубрика: Депрессия

Опубликовано от — Оставить комментарий

Анна Солонина. Травма как раненое дерево.

Травма как раненое дерево.Я выросла возле одного из самых старых киевских кладбищ. Места были запущенные, древние клены и ясени проросли сквозь могилки и ограды без всякой системы. Вековые деревья прорастали сквозь ограды. Плоть дерева сливалась в одно целое с железом забора.
Маленькая я смотрела годами как вначале дерево опиралось на метал ограды и затем, раскачиваясь на ветру и расширяясь от роста древесина «протиралась», рана дерева то открывалась, то проливала сок. Метал ржавел, гнулся. Но деваться дереву было некуда, и со временем оградка как бы оказывалась внутри дерево. Дерево болело, ствол наращивал вокруг защитные слои коры. Дальше отделить дерево от металла было очень трудно. Дерево росло выкрученное вокруг раны, не развивалось как могло бы, если бы метал не мешал ему вырасти.
Очень похожий процесс проходит с людьми, пережившими долговременные психологические травмы. Такая травма не случается в один день, ребенок растет вроде как обычно, неотличимо от других и вот постепенно начинает болеть и мучится от психологичной травмы, которая гложет его по капельке и не дает расти. 

В терапии долговременной травмы проходит много времени пока человек начинает понимать, где этот протерший душу штырь раны. Сам человек оброс этими защитами, как дерево наращивало кору вокруг травмы. Эти психологические защиты когда-то дали человеку возможность выжить. В критических ситуациях они превращаются в полезный инструмент. И бывает, что уходят месяцы или годы, чтобы человек осознал, что этих критических ситуаций больше нет в его жизни. И спустя время человек как бы заново учится ходить – учится жить по-новому. Это сложно и непривычно как сделать шаг после перелома.
В случаях когда дети вырастали у деспотичных и вспыльчивых родителей, когда ребенок знал, что в любой момент на него могут накричать и морально унизить, выросшие дети привыкают замирать. Такие люди жалуются на проблемы с телом, бояться и не умеют танцевать. В ситуациях где им страшно, они не защищают себя, а беспомощно замирают и ждут. Их защита переждать, сделать себя невидимыми. Проходит много времени прежде чем они начнут пробовать убежать или защитить себя агрессивно.
Отсюда и неумение защитить свои границы. Границы защищают, выстраивая сложные комбинации, предоставляя другим ответить за них. (Что, кстати, привлекает к ним нарциссов, которым агрессивно отстоять границы жертвы-добычи и приятно и жертву к ним привязывает). 

Если человек, переживший долговременную травму не может отстоять свои границы, то проваливаясь в воронку травмы он грустит и терпит, соматизирует свои травмы, то бишь болеет и ранит свое же тело новыми и новыми болезнями.
На терапию такие люди приходят когда им внутри совсем плохо. С трудом идут на контакт, холодные и деспотичные родители нарушили им способности к близости, и если люди, которые должны были быть самыми близкими, были жестокими, то и остальной мир им кажется враждебным и холодным. Терапевт очень вероятно, тоже кажется холодным и враждебным. И постепенно на терапии происходит оттаивание – люди начинают видеть себя и видеть других, мир кажется не таким враждебным, а нейтральным, добрым, широким, несправедливым, красивым, широким … Фото VassilisTangoulis 
Источник: https://psy-practice.com/publications/travmy/travma-kak-ranenoe-derevo/ При копировании материалов, ссылка на источник обязательна © psy-practice.com
 
Опубликовано от — Оставить комментарий

Hyvin pieni asia voi ratkaista sen, sairastuuko ihminen masennukseen vai ei.

Lääkärin oivaltava väliintulo voi olla se ratkaiseva tekijä, joka pelastaa vaikeassa elämäntilanteessa olevan ihmisen sairastumasta masennukseen, kertoo tuore väitöskirja.
”Vähäinenkin tuki voi auttaa, kun se annetaan oikeaan aikaan”, sanoo väitöstutkija Anneli Kuusinen-Laukkala.
Palvelujärjestelmän pitäisi hänen mukaansa pystyä tarjoamaan kriisissä kamppailevalle konkreettista käytännön tukea, ennen kuin masennus saa hänestä yliotteen.
Joka viides suomalainen sairastuu elämänsä aikana masennukseen. Pystyykö perusterveydenhuolto todella auttamaan masentumisvaarassa olevia?
Kysymys alkoi vaivata Kuusinen-Laukkalaa jo hänen työskennellessään nuorena lääkärinä terveyskeskuksessa Jyväskylässä.
Hän totesi, että ei parhaalla mahdollisella tavalla.
”Tunsin, että en itsekään kykene tarttumaan masennuspotilaiden ongelmiin riittävän laaja-alaisesti. Pelkkä reseptin kirjoittaminen ei tässä riitä.”
Kuusinen-Laukkala halusi perehtyä asiaan tarkemmin. Vuonna 2005 hän alkoi koota tutkimusaineistoa väitöskirjaansa varten.
Ensin Kuusinen-Laukkala otti satunnaisotannalla 300 jyväskyläläistä, jotka olivat 30–64-vuotiaita. Heidän joukostaan hän valitsi kyselylomakevastausten perusteella 11 henkilöä, jotka olivat kokeneet paljon stressiä, mutteivät olleet masentuneet ja 10 elämästä hyvin selvinnyttä, jotka eivät myöskään olleet masentuneita. Heidän lisäkseen tarkempaan tutkimukseen valitttiin terveyskeskusten depressiohoitajien vastaanotolta 10 perheellistä, työikäistä masentunutta sekä heidän puolisonsa.
Tutkittavat täyttivät kyselylomakkeita ja heitä haastateltiin. Seuranta kesti neljä vuotta, paitsi että paljon stressiä kokeneitä seurattiin viisi vuotta.

Miksi toinen masentuu ja toinen ei?

Tutkimus osoitti, että stressiryhmä ja masentuneiden ryhmä olivat yllättävän samanlaisia.
”Tulos hämmensi. Jouduin pohtimaan, mikä on se erottava tekijä, joka saa toiset selviämään ja toiset masentumaan tilanteessa, jossa lähtökohdat ovat melkein samat”, Kuusinen-Laukkala sanoo.
Perehdyttyään aiempiin tutkimuksiin ja haastateltuaan tutkittavia hän päätteli, että vaikeuksista selvinneillä ihmisillä oli parempi itsetunto, vahvempi tunne elämän hallinnasta ja luottamus selviämiseen.
”Voimakkaiden stressitekijöiden kohtaaminen elämässä sai aikaan masennuksen kaltaisen sopeutumishäiriön, joka korjautui pääsääntöisesti itsekseen muutaman vuoden kuluessa”, Kuusinen-Laukkala toteaa.
Masentuneilla ihmisillä oli taustallaan usein pitkään kestänyttä, jopa yli sukupolvien ulottuvaa keinottomuutta ja selviytymisvoimavarojen puutetta. Lopullisesti masennuksen laukaisi suuri elämänmuutos tai kriisi. He kokivat, että voimat ovat lopussa eivätkä he selviä ilman ulkopuolista apua.

Läheisten tuki luultua tärkeämpää

Potilaat kokivat tutkimuksessa saavansa enemmän apua keskustelusta esimerkiksi depressiohoitajan kanssa kuin lääketieteellisestä hoidosta.
”Käytännön pulmien ratkomisessa vertaiset olivat puolestaan erinomainen tuki, mikäli heihin sai yhteyden”, Kuusinen-Laukkala kertoo.
Hän havaitsi myös, että perhe ja lähipiiri kannattaisi ottaa vahvemmin mukaan masentuneen hoitoon.
”Kymmenestä tutkittavasta kahdeksalle perhe oli kannatteleva voima, vain kaksi koki, että perhe kuormitti enemmän kuin antoi. Myös moni puoliso viestitti, että he olisivat halunneet olla enemmän mukana masentuneen hoidossa.”
Ammattilaiset voisivat Kuusinen-Laukkalan mukaan auttaa perheenjäseniä kertomalla, miten masentuneen kanssa eletään ja toimitaan. Myös ystäviä, työtovereita ja esimiehiä voisi opastaa olemaan vahvemmin tukena. ”Vahva verkosto voi elämänkriisin aikana ehkäistä masennusta.”

Lääkärin vastaanotto voi olla vedenjakaja

Terveyskeskuslääkärit ja työterveyslääkärit kohtaavat masennuspotilaita työssään päivittäin.
Valtaosa potilaista tulee kuitenkin vastaanotolle jonkin muun syyn kuin masennuksen takia.
”Jokaisen potilaan hoito on omanlaisensa juttu. Vakiomallia ei ole olemassa”, Kuusinen-Laukkala sanoo.
Hän toimii nykyisin asiantuntijalääkärinä Keski-Suomen sairaanhoitopiirissä.
”On hyvin tavallista, että masennusoireet tulevat vastaanotolla esiin ikään kuin rivien välistä. Lääkärin tulisi siinä tilanteessa ottaa asia selvästi esille. Apuna voi käyttää esimerkiksi kyselylomaketta, joka auttaa kartoittamaan masennuksen oireita ja mittaamaan niiden vaikeusastetta.

Lääkkeitä vai ei?

Lievissä tapauksissa ei lääkehoito ole Kuusinen-Laukkalan mukaan välttämätön. Potilaan voimavaroja voidaan vahvistaa muilla keinoilla. Esimerkiksi työtä voitaisiin hänen mukaansa tilapäisesti keventää sopimalla asiasta yhdessä työnantajan kanssa.
Jos taas masennuksen puhkeamiselle ei ole osoitettavissa erityistä syytä ja oireet ovat vakavia, lääkitys voi Kuusinen-Laukkalan mukaan aktivoida aivotoimintoja ja helpottaa toipumista. ”Useimmiten lääkitystä tarvitaan vain määräaikaisesti hoidon alussa”, hän tähdentää.

Puhumisen merkitys

Masennusoireiden kanssa kamppailevaa Kuusinen-Laukkala kehoittaa puhumaan oireistaan.
”Mediassa on paljon esimerkkejä julkisuuden henkilöistä, jotka kertovat avoimesti masennuksestaan ja siitä, miten he ovat selvinneet. Vertaiskokemukset auttavat ymmärtämään, että minäkin voin selvitä tästä.”
Apua voi hänen mukaansa etsiä myös internetistä, josta löytyy tukipalveluja stressaaviin elämäntilanteisiin. Sellainen on esimerkiksi mielenterveystalo.fi.
”Jos omat voimat loppuvat, lääkäri voi auttaa”, Kuusinen-Laukkala sanoo.

”Masennus voi johtaa myös entistä tyydyttävämpään tapaan elää.”

Hän muistuttaa, että masennus ei ole toivoton sairaus. Se voi uusiutua ja se voi jättää jälkensä, mutta niidenkin kanssa selviää.
Elämänkriisi voi Kuusinen-Laukkalan mukaan olla myös oppimiskokemus ja tilaisuus määritellä omat arvonsa uudelleen. ”Sen kautta voi tiedostaa, mitä elämältä todella haluaa. Siksi masennus voi johtaa myös entistä tyydyttävämpään tapaan elää.”
www.hs.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Kristian Wahlbeck. Kahdeksan myyttiä masennuksesta.

Kristian Wahlbeck Suomen Mielenterveysseurasta.Masennukseen liittyy useita myyttejä. Mielenterveysseuran kehitysjohtaja, psykiatri Kristian Wahlbeck neuvoo, kuinka nähdä masennus ilman niitä.
Masennustilaa kokeva joutuu usein kamppailemaan kahden ongelman kanssa. Ensinnäkin häntä kuormittavat masennustilan oireet ja niiden aiheuttama kärsimys. Toisena taakkana ovat masennustilaan liitetyt yleistykset, väärät käsitykset ja kielteiset asenteet sekä niihin pohjautuva leimaava asennoituminen eli stigmatisointi. Masennukseen liittyy useita myyttejä, joita voi rikkoa oikean tiedon avulla.

1. ”Ma­sen­nus on merk­ki heik­kou­des­ta”

40 prosenttia suomalaisista kokee masennuksen olevan merkki heikkoudesta. Todellisuudessa kaikenlaiset ihmiset – myös kaikkensa yrittäneet ja tavoitteissaan onnistuneet – voivat masentua.
Masennukseen sairastuminen ei ole ihmisen omaa syytä. Masennus luokitellaan taudiksi eli terveysongelmaksi, jonka taustalla on prosesseja joihin emme itse voi vaikuttaa.
«Masennus ei ole merkki heikkoudesta sen enempää kuin vahvuudestakaan. Ihminen voi olla hyvinkin vahva ja lahjakas ja hänellä voi olla vahva tahdonvoima, mutta hän voi silti sairastua masennukseen», muistuttaa Wahlbeck.

2. ”Ma­sen­nuk­sen en­sia­pu on ryh­dis­täy­ty­mi­nen”

Masentuneille suositellaan usein ryhdistäytymistä. Kansainvälisten vertailujen mukaan suomalaiset ovat yhtä ankaria kuin japanilaiset masentuneen vastuuttamisessa omasta tilastaan ja toipumisestaan.
Masennus aiheuttaa matalaa mielialaa ja tahdonvoiman alentumista. Ryhdistäytymisyritysten epäonnistuminen voi tuottaa pettymystä itseen, mikä voi pahentaa masennusta. Masennuksessa tulisikin ryhdistäytymisyritysten sijaan olla armollinen itselle. Elämän rauhoittaminen, itsemyötätunto ja mielekkäiden asioiden tekeminen voivat auttaa voimaan paremmin.
«Kyse ei ole siitä että pitäisi saavuttaa tai toteuttaa jotakin, vaan siitä että sallii itselle luvan tehdä asioita joista nauttii ja oppii suhtautumaan itseensä hyväksyvästi.»

3. ”Ku­kaan ei voi aut­taa”

Tutkimusten mukaan apua on hoidon lisäksi myös vertaistuesta ja läheisten tuesta. Asioista puhuminen esimerkiksi ystävän tai läheisen kanssa voi jopa ehkäistä ammattiavun tarvetta. On kuitenkin tilanteita ja ongelmia, jotka eivät ratkea läheisten kanssa puhumalla. Esimerkiksi jos jumittuu yhteen ajattelutapaan, syyttää itseään tai keskustelu alkaa kiertää kehää, on tärkeä hakea ammattiapua. Toivottomaltakin vaikuttavassa tilanteessa apua on saatavilla.

4. ”Ma­sen­nus on hä­peäl­lis­tä”

Enemmistö suomalaisista arvelee, että masennusta pidetään häpeällisenä ja leimaavana. Vakavaa masennusta esiintyy Suomessa vuoden aikana noin neljällä prosentilla väestöstä. Heistä noin puolet eli kaksi prosenttia väestöstä on hoidon ulkopuolella.
Häpeäleimaa pidetään yhtenä keskeisenä hoitoon hakeutumisen esteenä. Esteenä voi olla pelko siitä, että tulee nähdyksi mennessä psykiatrian poliklinikan ovesta sisään, tai että työnantaja saa tietää mielenterveysdiagnoosista ja työsuhde vaarantuu. Opiskelu- tai työpaikan hakeminen voi jäädä siinä luulossa, ettei masennuksen vuoksi tulisi kuitenkaan valituksi. Voi myös pelätä uusien ihmissuhteiden solmimista. Silloin omien elämäntavoitteiden kartoitus on tärkeää.
«On hyvä miettiä, mitkä ovat itselle tärkeitä asioita joita haluaa saavuttaa omassa elämässä. Mitä riskejä on valmis ottamaan, jotta saavuttaisi ne asiat», painottaa Wahlbeck.
«Usein pelko leimautumisesta on suurempi kuin todellinen leimautuminen.»

5. ”On­gel­mat rat­kea­vat it­se­hoi­dol­la”

Suomessa moni uskoo omaehtoisen liikunnan, lomailun ja rentoutumisen tehoavan kaikenlaiseen masennukseen. Itsehoito voi olla joidenkin kohdalla toimivaa, mutta vaikeammassa masennuksessa se ei tuo riittävää helpotusta. Vaikea masennus värjää ajattelua, jolloin asioita ei ajattele kirkkaasti. Jos masennus vaikuttaa toimintakykyyn tai masennusta kokeva ei jaksa hoitaa itseä, työtä tai opiskelua, on tärkeä hakea ammattiapua.

6. ”Ma­sen­tu­neen kan­nat­taa an­taa ol­la rau­has­sa”

Yhtä lailla kuin flunssasta tai pyöräonnettomuudesta kysytään ”miten voit, miten olet kuntoutunut?” voi samalla tavalla kysyä kun kyseessä on mielenterveyden ongelma. Voinnista voi kysyä kuuntelevalla otteella ja tuomitsematta.

7. ”Lääk­keet ovat hyö­dyt­tö­miä”

Masennuslääkkeisiin liittyy myyttejä siitä, että lääkkeet aiheuttaisivat riippuvuutta eikä niistä olisi hyötyä. Vaikka lääkkeitä ei tulisi käyttää turhaan, voivat ne olla merkittävä apu masennukseen. Lääkkeitä tulisi uskaltaa käyttää erityisesti vaikeassa masennuksessa.
«Masennuslääkkeet eivät niinkään turruta, vaan antavat energiaa ja auttavat ajattelemaan valoisammin. Jos tuntuu siltä, etteivät lääkkeet toimi toivotulla tavalla, voi lääkkeen haitoista ja hyödyistä keskustella lääkärin kanssa.»

8. ”Apua ei voi saa­da”

Masennuksen ensisijainen hoitopiste on oma terveyskeskus, mutta sen ei aina uskota tarjoavan apua mielen vaivoihin. Suomalaisilta kysyttäessä puolet vastaajista hakisi apua perusterveydenhuollosta. Avuntarpeessa halutaan kääntyä usein suoraan psykiatrin tai psykologin puoleen.
«Ei luoteta eikä ymmärretä, että apua saisi terveysasemalta. Tämä on hankalaa, koska muihin palveluihin ei ole kynnyksetöntä pääsyä kuten terveysasemille», Wahlbeck toteaa.
Siinä missä yksityisen puolen palvelut ovat maksullisia ja erikoissairaanhoidon palvelut edellyttävät lähetettä, voi terveysasemalle soittaa kuka tahansa ja varata ajan. Hoidon aikana on hyvä tuoda esiin omia toiveita hoitoon liittyen.
www.mielenterveysseura.fi