Pitkäaikainen sairaus on monesti erityisen vaikea käsiteltävä mitä tulee minäkuvaan.
Muuttuvan liikuntakyvyn ja muuttuvien kehon äärien kanssa on haastavaa oppia elämään.Ajatus taipuu hitaasti mukaan, usien paljon hitaampaa miten fyysinen muutos tapahtuu. Sopeutumisen kanssa kulkee käsikädessä jatkuva luopuminen asioista joihin ei enää pysty. Olennaiseksi hyväksymisprosessissa muodostuukin siihen keskittyminen, mihin vielä kykenee.
Mieli pyrkii sopeutumaan muutokseen ja joskus tulee ylilyöntejä kun ihminen on taipuvainen vertaamaan kokemaansa automaattisesti näkemäänsä ja kokemaansa. Täytyy oppia käsittelemään sanoja kuten, liikuntarajoitteisuus, vammaisuus,avustaja, tuki, apuväline, pyörätuoli, keppi, inkontinenssi,turvotus, ylipaino, alipaino, krooninen kipu, ‘en pysty’ ,avuttomuus,luopuminen, ‘ vältän liikkumista koska pelkään kipua’ yms.
Näihin sanoihin ja fyysisen liikkuvuuden rajoittumiseen helposti assosioimme eli yhdistämme asioita ympäristöstämme ja kokemuksistamme jotka eivät todellisuudessa ole meitä eikä meidän mutta ihminen vertaa kokemaansa siihen mitä on ympäristöstään poiminut ja tässä usein tulee ylilyöntejä. Tämäkin on olennainen osa hyväksymisprosessia, sillä me ikäänkuin lainaamme ulkoaopittuja kokemuksia siihen asti kunnes sisäistämme omalla kokemuksellamme omat ruumilliset, fyysiset ja henkiset muuttuvat rajamme ja varamme.
Kun sairauden luonne on sellainen että kehonkokemus ja kyvyt vaihteelvat tai muuttuvat jatkuvasti aiheuttaa tämä ison haasteen päivttäiselle minäkäsitykselle.
Kun joku kysyy ; ‘Kuka sinä olet ja miten itseäsi kuvailet’ voi vastaus vaihdella päivittäin.
Erityisen hankalaa tämä on silloin kun terveytesi ympärillä häärää joukko vaihtuvia terveydenhuollon ammattilaisia jotka jokainen tulkitsevat sinua ensinnäkin omien taitojensa ja kokemustensa kautta ja sitten koettavat ymmärtää sinua lukemalla taustatietojasi jotka voivat sitten vaikuttaa olevan ristiriidassa keskenään.
Tämä entisestään lisää sitä hankaluutta mitä koemme itseämme toisillle kuvaillessamme,koska olemme itsekin tietoisia tästä ristiriidasta, etenkin jos ajatusprosessi on itselläkin kesken ja huomanneet usein miten vastaanottaja muuttuu epäileväksi tai suoraan sanoen torjuvaksi. Tämä saattaa pitkässä juoksussa aiheuttaa sen että itsestämme kertoillessamme vastaanottajan herkkyys, huomaavaisuus ja kyky yhteydenluomiseen nousee tärkeämpään osaan kuin se mitä itsestämme koemme.
Esim. hyvässä hengessä koemme tilan turvalliseksi ja osaamme paremmin kuvailla itseämme, kun taasen kokiessamme ilmapiirin tylyksi, kyseenalaistavaksi tai torjuvaksi voi moni mennä niin suppuun ettei saa sanaakaan sanotuksi, tai alkaa alitajuisesti arvailemaan miten saa vastatuksi siten että vastapuoli on tyytyväinen, ihan vain päästäkseen tukalasta tilanteesta pois tai säästyäkseen epäilyksenalaiseksi joutumisen henkisesti raskaalta taakalta. Anturat ovat herkästi pystyssä koska tässä kuormittavassa prosessissa jatkuavasti arvioimme millaisen henkisen taakan kanssa kykenemme elämään ja usein ulkopuoliset, tahattomastikin , lisäävät sitä taakkaa huomaamattaan vaikka olisivatkin alunperin halukkaita auttamaan.
Näitä tunteita ja kokemuksia ei tule pelätä. Ne kuuluvat hyväksymisen prosessiin, mutta niitä on hyvä oppia tarkastelemaan ja ennekaikkea tunnistamaan.
Esim . ei ole epätavallista että että ihminen joka menettää äkillisesti ison osan toiminatkyvystään saman aikaisesti alkaa tuntea itsensä esimerkiksi hyvn vanhaksi. Koska hän automaattisesti liittää hitauden, liikkumisenvaikeudet ja kivut ulkoaopituista kokemuksistaan vanhuuteen.
Tai ihminen joka ei kovan väsymyksen kourissa pysty kunnolla ajattelemaan tai puhumaan, alkaa tuntea itsensä tyhmäksi, vaikka kyse onkin sairauden aiheuttamasta väliaikaisesta toimintahäiriöstä, ei perustavanlaatusiesta ominaisuudesta.
Tai ihminen joka ei vielä ole saanut kokonaiskuvaa omasta jaksamisestaan, tekee suunnitelmia jotka eivät korreloi todellisuuden kanssa ,ja joutuu perumaan tai jättämään tekemättä lupaamansa , alkaa moittia itseään laiskaksi, saamattomaksi tai huonoksi. Näin käy usein myös silloin kun ihminen on pitkällä hyväksymisessä mutta sairaudessa tapahtuu yllättävä ennakoimaton muutos (kuten kroonisissa sairauksissa usein käy) ja joudutaan perumaan sovittuja asioita. Tällöinkään ei tietenkään ole kysymys henkisestä heikkoudesta vaan siitä että ymmärrys itseä ja sairauttaan kohtaan on vielä rakennusvaiheessa.
Luonnollisesti ympäristön reaktiot näihin tilnateisiin joko vahvistatvat tai häventävät väärinkäsityksiämme istestämme
Rakennusvaiheen tärkein palikka on sen perusajatuksen ymmärtäminen että Sinä olet ihana, tarpeellinen, riittävä ja hyvä ihminen, jolla on fyysinen vajavuus. ja nyt haasteena on oppia tekemään ja ajattelemaan kaikkea sitä mitä ennekin ,omien rajoitusten puitteissa toki, vain toisella tavalla kuin ennen, sairauden rajoilla. Etsien kiertopolkuja ja uusia konsteja.
Ja juuri näistä syistä tämän kirjoituksen kirjoitin, toiveena että tämä tavoittaa mahdollisimman monta ketä se koskettaa , toiveena viedä jokaisen hyväksymisprosessia hitusen eteenpäin, ja toivonkin nyt herätteleväni keskustelua aiheesta,koska se on se tie millä tätä hyväksymistä viemme yhdessä eteenpäin.
Eli matkalla kohti yhteistä parempaa minäkuvaa, kysyn teiltä kaikilta ;
Miten olette huomanneet yllämainittujen seikkojen näkyvän elämässänne?
Millä muulla tavoilla olette huomanneet tai jääneet itsellenne kiinni ajattelevanne jotain aivan hassua itsestänne kehon tuntojen perusteella?
Millaisia tunteita tästä aiheesta herää?
Leena Lähdesmäki
Lähde — Uusi Suomi