Mielenterveyskuntoutujia ei pitäisi lokeroida diagnoosien perusteella lieviin ja vakavasti sairastuneisiin, sanoo väitöstutkija Johanna Vilppola.
Väitöstutkija Johanna Vilppola uskoo, että jokaisella on ympärillään joku, jolla on haasteita mielenterveyden kanssa. Jos se et ole juuri sinä, se löytynee jostain hyvin läheltä sinua.
Tänään perjantaina Turun yliopistossa tarkastettavassa väitöskirjassaan kasvatustieteiden maisteri Vilppola esittää, ettei mielenterveyskuntoutujia pitäisi lokeroida diagnoosien perusteella lieviin ja vakavasti sairastuneisiin. Ihmisen työ- tai opiskelukykyä ei määritä vain diagnoosi, vaan huomioon pitäisi ottaa myös mielenterveyskuntoutujan oma arvio toimijuudesta.
Vilppola on luonut työkalun, jolla mielenterveyden haasteiden kanssa kamppailevat voidaan jaotella erilaisin kriteerein toimijoihin, taistelijoihin ja tipahtajiin. Näistä toimijat ovat karkeasti katsoen yhteiskunnallisesti aktiivinen joukko, taistelijat näkevät omassa arjessaan riskejä ja tipahtaneet ovat luovuttaneet.
Väitöskirjaa varten Vilppola analysoi 42 mielenterveyskuntoutujan elämänkerrontaa. Vipppola on koulutukseltaan muun muassa psykiatrinen sairaanhoitaja ja hän on toiminut kriisityössä.
Vilppolan mukaan mielenterveyskuntoutujat saatetaan nähdä edelleen yksipuolisena joukkona.
– Tutkimus ja työkokemus kuitenkin osoittavat, että jokainen tarina on erilainen. Niissä on samankaltaisuuksia ja samoja elementtejä, mutta ne painottuvat eri tavalla.
Vilppolan toiveena olisi, että jokaiselle pystyttäisiin tarjoamaan yksilöllisempää apua, jossa koko henkilöhistoria ja ihmisen omat vahvuudet tuotaisiin paremmin esille.
Mielenterveyden janalla
Mielenterveyden ongelmat näyttävät kasvavan esimerkiksi sairauspoissaolotilastoissa. Vuonna 2019 noin 84 000 suomalaista jäi yli yhdeksän päivän sairauslomalle mielenterveyden häiriöistä johtuen. Viime vuonna Kelan korvaamat sairauspoissaolot kääntyivät kuitenkin laskuun: siihen vaikutti muun muassa etätyöt ja yhteiskunnan sulkeminen.
Tutkimuksensa perusteella Johanna Vilppola on kiinnostunut myös siitä, mitä jää näiden tilastojen ulkopuolelle. Suomalaisilla työpaikoilla on monia, jotka pärjäävät ja sinnittelevät työelämässä mielenterveyden häiriöiden kanssa, mutta heidän määräänsä ei tilastoi kukaan.
– Masennus ja ahdistuneisuushäiriöt ovat meillä yleisiä, mutta ei ole tilastoa, paljonko on heitä, jotka kamppailevat niiden kanssa työelämässä. Ei näy se, kuinka paljon on onnistujia, jotka kamppailevat sen kanssa, säilyttävät oman toimintakykynsä ja identiteettinsä ja saavat palkkatuloja.
Kun väitöstutkija Johanna Vilppola puhuu mielenterveyden haasteiden kanssa elävistä, hän puhuu meistä. Siksi, että mielenterveyden haasteet koskevat koko väestöä, mutta myös sen tähden, ettei hän halua erotella ihmisiä meihin ja heihin.
Vilppola sanoo, että hänellä saattaa olla mielenterveyden oireilua esimerkiksi kuukauden päästä, sillä niin nopeasti mielenterveys saattaa hetkellisesti horjahtaa.
Unettomuus, parisuhde, teini-ikäiset lapset, vanhenevat vanhemmat – Vilppola luettelee syitä, jotka saattavat horjuttaa mielenterveyttä.
Siksi hän haluaisi, että mielenterveys nähtäisiin janana, jolle me kaikki voisimme asettua. Jana-ajattelun historia on 1800-luvulla, jolloin ranskalainen lääkäri Philippe Pinel ryhtyi puhumaan mielenterveyden haasteista. Vilppolan mukaan väitöstutkimus vahvistaa nyt tätä näkemystä.
– Liikumme janalla. Jos nukun huonosti, en ole niin vahva toimija kuin sellaisena päivänä, kun olen nukkunut hyvin. Se on myös lohdullista: sitä voi ajatella päivittäin, mikä on oma työkyky ja vapaa-aikakyky.
Vilppolan tutkimuksesta käykin ilmi, että mielenterveyskuntoutujat saattavat tarvita enemmän tukea eri elämänvaiheissa, oman toimijuutensa ja työkykynsä rajoissa.
Toivoa keskusteluun
Miten apua sitten voitaisiin tarjota yksilöllisemmin?
Vilppolan mielestä lähtökohta on ainakin yksinkertainen: toivottomia tapauksia ei ole. Hän sanoo, että toivon ylläpitäminen on ensisijaisen tärkeää ja mistä tahansa lähtökohdista tai diagnoosista voi kivuta janalla ylöspäin.
Vilppola jaotteli ihmisen toimintakyvyn neljään kategoriaan: yhteiskunnalliseen osallisuuteen, minän toimijuuteen, terveyteen ja reflektiokyky. Hänen mielestään nämä kaikki tulisi ottaa huomioon, kun puhutaan mielenterveydestä ja niistä kaikista voi löytyä apua mielenterveyden haasteisiin.
– Joku ei esimerkiksi innostu mindfulness-harjoittelusta, mutta joku, jolla on varat vähissä, saa onnistumisen kokemuksen siitä, että saa rahat riittämään. Siinä kasvaa itsetunto ja itseluottamus.
Osana väitöskirjaa Vilppola kehitti työkalun, jonka avulla mielenterveyskuntoutujat ja ammattilaiset voivat arvioida toimijuutta pisteytyksen avulla. Väitöskirjan ja pisteytystaulukon löydät täältä (siirryt toiseen palveluun).
