Tänä keväänä tuli kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun tajusin olevani uupunut. Paniikkikohtaus, joka minut pysäytti, oli ehkä elämäni merkittävin yksittäinen hetki. Se nosti pelottavan kirkkaasti tietoisuuteeni sen, miten huonosti voin.
Yhtäkkiä elämäni jakautui vaiheisiin ennen ja jälkeen. Taitekohdasta alkoi uusi taival itseeni tutustumisen matkalla.
Seitsenvuotissykli on vahvistanut, että toipuminen ja muutos ovat todellakin mahdollisia. Ne kuitenkin vaativat aikaa, kärsivällisyyttä ja kasvua paljon enemmän kuin silloinen suorittajaminä osasi (tai halusi) ajatella.
Jos voisin sanoa seitsemän vuoden takaiselle itselleni jotain, sanoisin näin:
- Pysähdy, vaikka se pelottaa. Tiedän, että toivoit pahimman olevan jo tässä. Nyt rimpuilet tuskissasi, yrität kiirehtiä kohti paranemista. Mutta ikävä kyllä havahtumisen hetkestä ei vielä ala nousujohteinen palautuminen. Ensin sinun pitää suostua näkemään ja tuntemaan tilanteesi koko laajuudessaan – paniikkikohtaus oli vain jäävuoren huippu. Sinun täytyy katsoa pinnan alle, muuten joudut vain samaan tilanteeseen myöhemmin uudestaan. Olet uupunut, koska et ole suostunut lepäämään väsymystä etkä kohtaamaan pelkojasi, jotka ovat ajaneet sinua suorittamiseen. Nyt on niiden vuoro. Se on olennainen osa paranemista.
- Toipumista ei voi suorittaa. Mielessäsi on jo suunnitelma, jonka avulla yrität voida paremmin. Mutta et voi toipua samoilla ajatusmalleilla kuin olet itsesi uuvuttanut. Muutos vaatii vanhojen uskomustesi hajoamista ja kokonaan uudenlaista suhtautumista itseesi ja elämään. Tulet vielä rakastamaan uutta elämääsi enemmän kuin mitään! Mutta sitä ennen täytyy elää tämä vaihe läpi.
- Romahdus auttaa sinua näkemään sen, mikä on tärkeää. Uskalla hellittää siitä, mistä olet väkisin pitänyt kiinni, vaikka kaikki tuntuu romahtavan. Mutta koska vanhojen rakenteiden kannatteleminen on väsyttänyt sinut niin totaalisesti, on aika antaa niiden mennä. Ympäriltä voi murentua paljonkin, ja se pakottaa sinut katsomaan sisällesi. ”Mitä jos en olekaan enää mitään?” Kohtaa kipusi, vaikka se tuntuukin vaikealta. Älä enää piilota tätä kokemusta itsessäsi, teit sitä jo liian pitkään.
- Et ole huono. Et ole epäonnistunut. Olet koko elämäsi ajan toiminut niin kuin olet kulloinkin parhaaksi nähnyt, parhaan tietämyksesi ja taitojesi mukaan. Nyt on kuitenkin aika opetella uusia tekemisen ja olemisen tapoja, varsinkin olemisen. Nämä ovat riittämättömyyden haavasi ydinkohdat: ”Olenko tarpeeksi silloinkin, kun en tee mitään? Selviydynkö elämästä, jos en koko ajan itse varmistele ja huolehdi?” Kyllä olet. Kyllä selviydyt. Huomaat sen vielä.
- Sinä et ole suorituksesi, roolisi tai saavutuksesi. Ytimesi on jotain paljon suurempaa, kauniimpaa ja pysyvämpää kuin mikään ulkoinen rakenne. Sieluasi ei kukaan voi viedä, sillä se ei ole kiinnittynyt mihinkään ulkoiseen asiaan. Sirpaleiden keskeltä erottuu se, mikä sinussa ja sinulle on todella tärkeää. Tämä on tilaisuus tutustua itseesi uudestaan, ehkä ensimmäistä kertaa aidosti. Tulet vielä hämmästymään, miten kauniita voimasi ja valosi voivatkaan olla.
- Et ole yksin. Kun sanot ääneen, että olet uupunut, muutkin uskaltavat. Meitä on monta – liian monta, mutta ääneen sanomisesta alkaa kollektiivinen toipuminen. On aika ryhtyä muuttamaan tätä maailmaa sellaiseksi, jossa itsestä huolehtimista ei ainoastaan sallita vaan siihen myös kannustetaan. Salli ensin hyvä olo itsellesi, sen jälkeen sinusta riittää taas myös muille. Maailma tarvitsee meitä jaksavina, onnellisina ja hyvinvoivina.
