Synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastunut Saila Turkka löysi selviytymiskeinon valokuvaamisesta. Tony Harlin taas ymmärsi terapiassa, mistä paha olo johtuu. Viisi masennuksesta selvinnyttä kertoo, mikä heitä auttoi parantumaan.Valokuvien avulla näin itsessäni jotain hyvää
Saila Turkka, 31
«Ensimmäinen lapsemme kuului siihen yhteen prosenttiin, joka herää 20 kertaa yössä. Kului kuukausia, jolloin nukuin pisimmillään kaksi tuntia kerrallaan. Olin juuri valmistunut ammattikorkeakoulusta ja saanut haaveilemani perheen. Väsytti, mutta olin onnellinen.
Puoli vuotta pahimman valvomisjakson jälkeen aloin odottaa toista lasta. Raskauden loppuvaiheilla alkoi tuntua, etten haluakaan vauvaa. En jaksaisi hoitaa sitä.
Kuopuksemme syntyi marraskuussa 2007. Aloin saada paniikkioireita, ruoka ei maistunut, enkä saanut nukuttua. Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen soitin neuvolaan itkien. Tuntui, että räjähdän pahaan olooni.
Ystävällinen terveydenhoitaja kysyi heti, että varaako hän ajan lääkärille vai varaanko itse. Pääsin vastaanotolle heti ja minulla diagnosoitiin synnytyksen jälkeinen masennus. Lääkäri oli sitä mieltä, että hoidoksi riittää pelkkä lääkitys.
Vapun aikoihin aloin kuitenkin ajatella, että olisi parempi, jos vain katoaisin. En jaksanut elää.
Ensi- ja turvakotiliittojen babyblues-ohjelman työntekijä hommasi minut psykiatrian poliklinikalle. Pääsimme perhetukikeskukseen, jossa asuin lasten kanssa koko kesän. Yölläkin sai jutella jonkun kanssa, jos heräsin ahdistukseen.
Mutta masennus jatkui. Lääkitystäni lisättiin.
Seuraavana jouluna muutimme Helsinkiin mieheni työn perässä. Melkein vuoteen en päässyt terapiaan, koska hoitoni oli aloitettu muualla. Söin masennuslääkettä, rauhoittavaa lääkettä ja toista masennuslääkettä, joka poisti ensimmäisen lääkkeen aiheuttamaa ahdistusta.
Googletin, mistä voisin saada apua ja löysin Valkonauhaliiton kurssin, jossa harjoiteltiin eheyttävää valokuvaamista.
Lopulta pääsin myös psykoterapiaan. Se oli täyttä rahan haaskausta. Ehkä olin vielä liian huonossa kunnossa tai terapeuttivalintani oli väärä. Hänen mielestään minun olisi pitänyt kaivaa syytä ongelmilleni syntymästä asti, kun itse halusin puhua siitä, että minua ahdisti juuri nyt.
Valokuvaamisesta löysin selviytymiskeinon. Se on suurin yksittäinen asia, joka on auttanut minua toipumaan.
Eheyttävän valokuvaamisen idea on, että valokuvat otetaan kuvattavan ehdoilla, ei kuvaajan. Pyysin, että mieheni kuvaa minua sellaisissa paikoissa ja asuissa, joissa halusin.
Synnytysmasennuksessa lapseen saattaa liittyä negatiivisia tunteita, mutta minulla ikävät ajatukset kohdistuivat vain itseeni. Valokuvaaminen oli avain siihen, että näin itsessään jotain hyvää.
Ensimmäisissä kuvissa halusin olla keiju pinkissä mekossa, osin tästä maailmasta ja osin taruhahmo. Joissain kuvissa olin alasti, joissain pienessä kippurassa. Kuvissa pystyin kertomaan niitä tunteita, joille en löytänyt sanoja. Kun mieheni kuvasi, saimme käytyä läpi myös sitä, miten sairauteni on vaikuttanut parisuhteeseemme.
Olen kuvannut myös toipumistani. Kun olin huonossa kunnossa, mieheni kuvasi kasvoni puolittain varjossa. Uudessa kuvassa on sama asetelma, mutta kasvoillani on hymy.
Kolme vuotta masennuksen toteamisen jälkeen lopetin lääkkeiden syömisen ja koin, että olen työkuntoinen. Laitoin aika tarkalleen sata työhakemusta. Pääsin Helsingin kaupungille töihin, ensin palkkatukityöhön ja vajaan puolen vuoden jälkeen minut vakinaistettiin. Se oli mahtavaa, sillä olin ajatellut, etten kuntoudu töihin.»
Terapiassa ymmärsin,mistä paha olo johtuu
Tony Harlin, 47
«Oli sunnuntaiaamu vuonna 2002. Edellisenä iltana olimme juhlineet poikien kanssa golfkauden päättäjäisiä. Heräsin pahaan oloon ja menin vessaan. Ajattelin jatkaa unia, mutta vessan edessä putosin polvilleni. Vatsaani alkoi kouristella, ja hengitys oli niin pinnallista, että meinasin menettää tajuntani.
Pyysin, että puolisoni vie minut sairaalaan.
Siellä ajateltiin aluksi, että olin juonut itseni tärviölle, sillä haisin alkoholille edellisillan juhlien takia. Verikoe näytti kuitenkin nollaa promillea.
Lääkärit epäilivät vatsasairautta. Olin neljä päivää tiputuksessa, mutta kun fyysistä vikaa ei löytynyt, minut kotiutettiin. Illalla iski ensimmäinen paniikkikohtaus. Veljeni tuli käymään ja ymmärsi heti, että minut on vietävä psykiatrian ensiapuun.
Psykiatrin luona repesin täyteen itkuun.
Käsittelemättömät vaikeudet olivat vuosien mittaan kasaantuneet. Oli kariutuneita parisuhteita, joissa olin ollut sulkeutunut. Kuvittelin, että koko maailman murheet pitää kantaa yksin. Tein paljon ylitöitä teollisuuden sähköasentajana ja suorittajaluonteena en pystynyt irtautumaan niistä vapaa-ajallakaan.
Diagnoosi oli työperäinen stressi. Sain viisi viikkoa sairaslomaa ja pääsin terapeutin luokse.
Sairausloman jälkeen ehdin olla kaksi kuukautta töissä, kunnes romahdin uudelleen. Nyt minulla diagnosoitiin syvä masennus. Sain paniikkikohtauksia, pelkäsin sosiaalisia tilanteita ja kotoa lähteminen ahdisti.
Aloin käydä kerran viikossa kunnallisella psykoterapeutilla. Se on ollut tärkein asia toipumisessani, lääkkeiden rinnalla.
Terapia auttoi ymmärtämään, miksi minulle käy näin ja miten pitää toimia, kun ahdistus valtaa. Olin itse niin hämilläni, että tarvitsin jonkun selittämään, mitä tapahtuu. Psykoterapiassa pohdittiin myös sitä, mitkä asiat pahentavat ahdistustani, mitä pitää muuttaa ja mitä tehdä, kun paniikki yllättää. Pelko paniikkikohtauksista rajoitti tekemisiäni.
Terapeutti neuvoi luomaan rutiinit päivään ja tekemään niitä asioita, joista olen ennen nauttinut. Olen tykännyt liikunnasta, joten pakotin itseni kävelemään. Kun menin ulos ensimmäisiä kertoja, kävelin 500 metrin päähän kodista. Sitten aloin pelätä ja oli pakko palata. Tätä lenkkiä pidensin pikkuhiljaa. Puolen vuoden kuluttua tein jo kuuden kilometrin lenkkejä.
Puolen vuoden päästä pystyin palaamaan töihin, vaikka lääkitystä jatkettiin.
Viitisen vuotta sairastumiseni jälkeen aloin kuitenkin kokea, ettei vanhoista lääkkeistä ole enää apua. Olin alkanut taas ahdistua. Töissä oli irtisanomisia ja esimiesvaihdoksia. Muutoksista aiheutui stressiä.
Jouduin taas sairauslomalle. Soitin jo työeläkeyhtiöön osa-aikasairauseläkkeestä. Luulin, että kaikki keinot oli kohdallani kokeiltu.
Lääkärini oli eri mieltä. Hän vaihtoi lääkkeitäni.
Kuukauden kuluttua oloni alkoi kohentua. Aiemmin tuntui, että kaikki oli päin persettä ja nyt elämä kiinnosti. Tuli olo, että nyt on tehtävä jotain. Nikkaroin puolisolle kukkalaatikkoja ja tuunasin puutarhapöydän. Sanon niitä terapiatöiksi. Niitä ei saa heittää pois, vaikka olisivat kuinka rumia.
Neljän kuukauden jälkeen palasin töihin. Työterveyshuollon ja esimiesten kanssa työnkuvani muokattiin sellaiseksi, että voin tehdä itsenäisiä projekteja ja siten kontrolloida jaksamistani.
Tiedän, että en voi olla ilman lääkettä, mutta se ei haittaa, koska niiden avulla elän normaalia elämää.»
Meditaatio auttoi näkemäänahdistukseni ulkopuolisen silmin
Anna Ruohola, 20
«Olin iloinen ja leikkisä lapsi, mutta ala-asteen lopulla muutuin huolestuneeksi. Vanhempani tekivät paljon töitä, ja olivat väsyneitä omista huolistaan. Ongelmista ei puhuttu ääneen, mutta herkkänä tarkkailijana aistin, ettei kaikki ollut hyvin. Äitini sairastui masennukseen ja isäni oli töissä ulkomailla, joten 13-vuotiaana otin perheessäni huoltajan roolin. Kun luokkakaverit menivät koulun jälkeen harrastuksiin tai kavereille, minä menin kotiin ja mietin, mitä laitetaan ruuaksi ja mikä pesuohjelma on oikea villavaatteille.
Äiti oli kuin kovassa kuumeessa ja saattoi maata viikkokausia sängyssä. Muistan, kun kerran äiti tuli väsyneenä kiittämään työstäni: ‘Ihanaa, että laitat pyykkiä.’
En kertonut perheemme ongelmista kavereilleni ja hoidin koulun moitteettomasti. Samaan aikaan hukuin pääni sisäisiin ääniin, jotka soimasivat minua, enkä tuntenut enää iloa. En uskaltanut nukkua, koska näin unia kuolemasta. Päiväkirjaani kirjoitin, että haluan taivaaseen, jos elämä on tällaista.
15-vuotiaana menin kouluterveydenhoitajan luokse. Hän ymmärsi heti hätäni. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Aloin käydä terapiassa. Lääkäri tarjosi myös masennuslääkkeitä, mutta en ottanut niitä. En halunnut, että lääkkeet parantaisivat minut vaan halusin käydä käsiksi masennuksen syyhyn.
Kävin terapeutilla neljä vuotta. Siellä paraneminen lähti käyntiin. Ymmärsin, että päässäni pyörineet pahat ajatukset heijastuivat käyttäytymiseeni ja kehooni tunteina, joiden käsittelyyn minulla ei ollut keinoja. Ja koska asiat olivat omassa päässäni, siellä ne piti myös selvittää.
Mutta aloin suorittaa terapiaakin. Halusin näyttää, että edistyn koko ajan, vaikka aina ei tuntunut siltä. Muille on helppo näytellä, mutta itselleen ei.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen ryhdyin etsimään muita apukeinoja. Äitini oli parantunut masennuksestaan takaisin työelämään meditaation avulla, mutta mielestäni se kuulosti kyseenalaiselta huuhaalta.
Koska olin epäluuloinen, halusin itse selvittää, mistä meditaatiossa on kyse. Vuosi sitten kokeilin meditointia ensimmäisen kerran. Terapiassa olin koko ajan odottanut suurta oivallusta, jota ei tullut. Meditaatiolta en odottanut mitään ja siksi sain ideasta kiinni niin nopeasti. Meditoimalla pystyin katsomaan ajatuksiani ja tunteitani ulkopuolisena. Ymmärsin, että jos voin nähdä itseni ulkopuolisen silmin, minussa täytyy olla muutakin kuin ne ahdistuneet ajatukset ja tunteet. Se oli kaiken muuttava kokemus.
Aiemmin pienikin paha asia laukaisi lumipallon tavalla kasvavan ahdistuksen, mutta meditoidessa en enää takerru tunteeseen, vaan otan sen vastaan ja päästän irti.»
Kuntoutus auttoi vaikeimman yli
Tuija Luotola, 40
«Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että merkkejä masennuksesta oli ollut jo vuosia ennen suurta romahdusta. Valon lisääntyminen keväällä tuntui pahalta ja väsytti. Koin suunnatonta pahaa oloa, mutten keksinyt sille syytä. Kaikki oli mallillaan kotona ja töissä. Oli hirveä ristiriita sen välillä, mitä järki sanoi ja mitä tunsin.
Keväällä 2010 menin työterveyslääkärille jalkavaivan takia ja yks kaks aloin itkeä hillittömästi. Tein masennustestin. Tulos oli selvä. Lääkärin mukaan kyseessä oli työuupumus ja masennus. Jäin heti sairauslomalle. Vihdoin oli lupa voida pahoin.
Sain masennuslääkkeitä ja tapasin säännöllisesti omaa työterveyslääkäriäni.
Ensimmäinen sairausloma jatkui viisi kuukautta. Palasin kesällä töihin, mutta seuraavana keväänä jäin taas pitkälle sairauslomalle.
Kokeilin noin viittä lääkettä, ennen kuin sopiva löytyi.
Ilman lääkitystä en varmastikaan olisi toipunut, mutta yksi tärkeimmistä toipumista edistävistä asioista oli pysyvä hoitosuhde ymmärtäväiseen työterveyslääkäriini. Olisi tuntunut raskaalta kertoa asiat terveyskeskuksessa joka kerta uudelle lääkärille. Tarvittaessa oma lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatrille ja auttoi Kelan papereiden kanssa.
Minulle ehdotettiin myös psykoterapiaa, mutta siihen ryhtymien tuntui liian suurelta ponnistukselta. Olisi pitänyt kokeilla eri terapeutteja ja selvittää, kuka on Kelan hyväksymä.
Sitten työterveyslääkärini kertoi Kelan kustantamasta AMI-ryhmäkuntoutuksesta. Minun ei tarvinnut kuin mennä paikalle.
Pienryhmä kokoontui vuoden ajan, yhden iltapäivän viikossa. Keskityimme siihen, miten itse voi tunnistaa masennusoireiden nousevan, jotta osaa hakea ajoissa apua, ja miten oireita voi oppia hallitsemaan.
Tärkein oivallus oli, että pystyn vaikuttamaan olooni, ennen kuin se menee pahemmaksi. Mutta se piti oivaltaa itse. Jos joku ulkopuolinen tulee sanomaan masentuneelle, että hei, voit itse vaikuttaa oloosi, se tuntuu vähättelyltä. En tietenkään voi päättää, että masennus ei tule, mutta voin tehdä jotain, ennen kuin se menee pahaksi.
Minulle näitä hallintakeinoja ovat olleet työn vaihtaminen esimiestyöstä takaisin asiakaspalvelutehtäviin ja säännöllinen elämänrytmi.
Teen edelleen kurssilla opittuja hengitysrentoutuksia ja annan itselleni luvan ottaa iisisti, jos mieli alkaa olla maassa. Toipumista ei voi suorittaa.
Kun yhtenä keväänä en joutunutkaan pitkälle sairauslomalle, alkoi vihdoin tuntua siltä, että kyllä tästä selviää. Masennus saattaa uusia, mutta sitä ei kannata surra etukäteen. Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin.»
Lääkkeistä ei ollut apua,sähköhoidosta oli
Heidi Järvinen, 37
«Minulla oli diagnosoitu keskivaikea masennus syksyllä 2003. Sain lääkkeet ja ajattelin, että homma on hoidettu näillä. Palasin töihin kahden kuukauden sairausloman jälkeen, vaikka olo ei ollutkaan kohentunut.
Töissä meni pian sukset ristiin pomon kanssa ja irtisanouduin.
Olin juuri ostanut uuden asunnon, mutta olin niin lamaantunut, että kaikki laskut jäivät maksamatta.
Minulla diagnosoitiin vakava masennus. Olin sairaalassa pari viikkoa, kunnes minut kotiutettiin. Papereissa luki: ei vaikuta vakavasti masentuneelta.
Aloin suunnitella itsemurhaa. Se rauhoitti. Tajusin, että kohta pääsen pois täältä. Ulospäin ehkä vaikutti, että voin paremmin.
Eräänä maaliskuisena päivänä otin yliannostuksen lääkkeitä.
Yritys epäonnistui.
Minut vietiin Kellokosken sairaalaan, jonne jäin hoitoon puoleksi vuodeksi. Makasin huoneessani ja sain lääkkeitä. Terapiaa ei oikeastaan edes tarjottu.
Elokuussa pääsin kotiin. Viikon kuluttua jouduin taas Kellokoskelle. Siellä viilsin ranteeni auki, vaikka sen ei pitäisi olla edes mahdollista sairaalassa.
Lääkkeitä vaihdeltiin, mutta niistä ei ollut apua vaan ennemminkin haittaa.
Vuonna 2006 aloin taas suunnitella itsemurhaa. Olin silloin kotona ja todella ahdistunut. Jätin lääkkeeni ottamatta ja piilotin ne, jotta saisin riittävän suuren annoksen. Vieroitusoireet olivat hurjat ja psykiatrinen sairaanhoitajani arvasi, mitä on tekeillä. Jouduin pakkohoitoon. Osastoni hoitajista paistoi turhautuminen.
Samoihin aikoihin sain Kelalta kirjeen, jossa kerrottiin, että minulle on myönnetty eläke toistaiseksi. Hieman myöhemmin minulla diagnosoitiin myös tarkkaavaisuushäiriö adhd ja Aspergerin syndrooma. Ehkä nekin vaikuttivat masennukseeni.
Kerran sairaalassa kysyttiin varovasti, haluaisinko kokeilla sähköhoitoa.
Sillä on hurja kaiku: aikanaan sähköhoitoa annettiin ilman potilaan lupaa ja nukutusta.
Mutta halusin kokeilla. Toimenpidehuoneessa ohimoilleni kiinnitettiin lätkät, joita pitkin sähköjännite kulki. Sitten minut nukutettiin kevyesti. Herätessäni ajantaju oli kateissa ja leuat hiukan kipeät. Muuten en huomannut mitään erikoista.
Sain hoitoa pari kertaa viikossa kuukauden ajan. Pian aloin voida paremmin.
Vietin kolmekymppiseni sairaalassa ja seuraavana päivänä minut kotiutettiin. Kävin vielä sairaalassa neljän viikon välein saamassa sähköhoitoa. Menin kahdeksan bussilla ja kymmeneltä olin jo matkalla kotiin.
Sähköhoitojen jälkeen huomasin, että aloin taas haaveilla. Se taito oli ollut kadoksissa vuosia. Haaveiluni meni välillä ihan överiksi, suunnittelin jopa perustavani hevostallin ihan siitä ilosta, että pystyin haaveilemaan.
En usko, että yksin sähköhoito auttoi paranemaan, mutta sillä oli suuri vaikutus. Ehkä oli vain minun aikani parantua.
Olen edelleen eläkkeellä enkä usko, että muiden sairauksieni takia pystyisin säännölliseen työhön.
En koskaan ajattele, että mitä jos asiat olisivat menneet toisin. Olen saanut uuden elämän masennuksen ansioista. Se oli pelastukseni.»
