YLILÄÄKÄRI Jukka Kärkkäinen kirjoitti ansiokkaasti masennuksen sairauslomien sudenkuopista (HS Mielipide 10.4.). Työterveyshuollossa on jo pitkään tiedostettu nämä masennuksen vuoksi kirjoitettujen pitkittyvien sairauslomien yhä lisääntyvät ongelmat. Todennäköisyys työhön palaamiseen pienenee jyrkästi sairausloman pitkittyessä – vuoden jälkeen työhön palanneiden osuus on enää 25 prosenttia.PELKÄSTÄÄN masennuksesta aiheutuvien työstä poissaolojen (sairauslomat ja eläkkeet) hinta yhteiskunnalle on valtava: yli kuusi miljardia euroa vuosittain. Toisessa suuressa sairauslomia ja -eläkkeitä aiheuttaneessa tautiryhmässä, selkäongelmissa, sairaspoissaolot on saatu puolittumaan 20 viime vuoden aikana. Tämä on saatu aikaan muun muassa muuttamalla hoitolinjoja potilaita aktivoivampaan suuntaan. Esimerkiksi oireettomuutta ei pidetä työhön paluun edellytyksenä, vaan tilanteessa arvioidaan ja käytetään hyväksi potilaan jäljellä olevaa työkykyä.
Erityisesti masennuspotilaiden tulisi käydä riittävän tiheissä kontrolleissa, ja sairauslomat tulisi kirjoittaa melko lyhyinä kerrallaan. Tärkeää on myös pitää koko hoitoprosessin ajan mielessä se, että tavoitteena on palata työhön.
TYÖPAIKAN mukaanotto mahdollisimman varhaisessa hoidon vaiheessa estää monen sairausloman turhan pitkittymisen. Oikea-aikainen, tuettu työhönpaluu palvelee niin potilasta, työnantajaa kuin yhteiskuntaakin.
Miksi selkäpotilaan hoito makuuttamisen muodossa kuulostaa järjettömältä, mutta masennuspotilaan kohdalla sama passiivisuus on vallitseva käytäntö?
Työterveyshuollolla on käytössään erilaisia keinoja tukea masennuspotilaan työkykyä. Välineinä ovat rutiinikäytössä muun muassa työntekijän, työterveyshuollon ja potilaan väliset verkostopalaverit, osasairauspäiväraha ja työkokeilut. Tutkimusten mukaan psykiatrit eivät näitä juurikaan tunne.
Harva masennuspotilas kykenee palaamaan työhön pitkältä sairauslomalta ilman tukitoimia. Tätä vasten on ymmärrettävää, että psykiatrien kirjoittamat masennussairauslomat pitkittyvät jo pelkästään tiedonpuutteen vuoksi.
Psykiatrien tulisikin haastaa itsensä sekä tiedollisesti että asenteellisesti muutokseen suhteessa masennuspotilaiden nykyisiin hoitokäytäntöihin. Erityisesti nyt sote-muutoksen edellä olisi hyvä hetki arvioida keinoja rakentaviin muutoksiin masennuspotilaiden hoitoketjussa.
NYKYISTÄ suurempi osa masennuspotilaista voitaisiin hoitaa työterveyshuollossa. Masennuspotilaiden hoitoprosessissa työterveyshuollon osuutta tulisi muutenkin vahvistaa.
Mikäli masennuksen hoidossa päästäisiin samoihin tuloksiin kuin selkäsairauksien kohdalla, se johtaisi yksilötasolla vähäisempään syrjäytymiseen työelämän ulkopuolelle ja parantaisi siten elämänlaatua. Parhaimmillaan yhteiskunnalle voisi koitua jopa miljardiluokan vuosittaiset säästöt.
Marjo Rissanen
työterveyshuollon erikoislääkäri
Espoo