Olen kuvitellut, että terapia on hulluille. Että psykoterapia on joku epätoivoinen kuntoutuskeino sekopäisille ei-ihmisille, jotka joko roikottavat päätä kuola valuen tai kiljuvat lepositeissä silmät verisäröillä.
Sittemmin on pitänyt muuttaa käsitystä sekä terapiasta että hulluista.
Terapiaan ei jouduta, sinne päästään. Itseasiassa koko terapian aloittaminen on jo eräänlainen kunniamaininta: Se tarkoittaa, että ammattilaiset ovat todenneet terapiaan pyrkivän mielen rakenteet ehjiksi, ja siten kuntoutuskelpoisiksi. Terapiaan pääseminen on vähän niin kuin käteen lyötäisiin terveen paperit. Kaikki eivät terapiaan pääse, sillä niinkin sairaita ihmisiä on, että heitä ei voida psykoterapialla kuntouttaa.
Terapian myöntäminen tarkoittaa myös sitä, että terapiaan pyrkinyt on selviytynyt läpi pykälien, papereiden ja ammattiauttajien viidakon — vieläpä puolikkailla voimavaroilla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että eritysen hieno tunne on se, kun pystyy voittajana heiluttamaan kädessään Kelan päänahkaa. Ei sillä, että prosessin verisyys viehättäisi, mutta se, että on viimein saanut pääsyn paikkaan, jossa vapauttaa estynyt elämänvoima virtaamaan niin kuin villi joki.
Hulluistakin on pitänyt muuttaa käsitystä. Tiedon ja elämänkokemuksen lisääntymisen myötä olen todennut, että eivät niin sanotut hullut ole mitään eläimellisiä ihmisehköjä olentoja, vaan ihan oikeita ihmisiä.
Jokainen hulluksi leimattu on jonkun lapsi: Rakastettava, oikea ihminen, joka sai joko perimän, kaltoinkohtelun tai näiden molempien seurauksena huonommat kortit elämään kuin joku toinen. Hullua ei ole se, että ihmisen mieli särkyy ylivoimaisen paineen alla, vaan se, että joku pitää omana ansionaan ilmaisena lahjana saatua terveyttä.
Ps. Menkää hoitoon kaikki!
