Uusi pitkittyneen surun diagnoosi on saapumassa Suomeen, ja se voi tarjota apua silloin, kun suru haittaa elämää pitkäkestoisesti. Syvästi menetyksen kokeneet peräänkuuluttavat myös diagnoosia laajempaa keskustelua.
Julia Virkkusen lapsi kuoli hänen syliinsä vain kahden viikon ikäisenä.
– Minä hajosin ja murenin. Minun on pitänyt opetella pitämään palasia itsestäni koossa, kuvailee Julia Virkkunen surua.
Tapahtuneesta on 16 vuotta. Hän näkee nyt surun osana elämää.
– Lapsen menetys on asia, josta en usko kovinkaan monen toipuvan. Sen kanssa opitaan elämään, koska on pakko.
Vaikka suru on luonnollinen seuraus menetyksestä ja kestää usein koko loppuelämän, voi se olla myös kuormittavaa ja haitallista.
Silloin puhutaan pitkittyneestä surusta, jolle on tulossa Suomeen myös tautiluokitus. Diagnoosi tulee osana uutta maailmanlaajuista ICD-11-tautiluokitusta, ja päätös on Maailman terveysjärjestön tekemä, ei kansallinen päätös.
Ominaista pitkittyneessä surussa on intensiivisen suruprosessin pitkittyminen ja siitä henkilölle itselleen koituva jatkuva kärsimys ja haitta toimintakyvylle.
Diagnoosi ei tee surusta epänormaalia
Tavanomaista surua ei diagnoosin myötä ryhdytä määrittelemään epänormaaliksi, kertoo Helsingin yliopiston psykiatrian professori Erkki Isometsä.
Diagnoosin tarkoitus on tuoda yhtenäiset määritelmät auttamaan aiheen tutkimusta ja palvelujen kohdentamista.
Hoidon hakeminen on vapaaehtoista. Ongelma on enemmänkin sen saatavuudessa.
– Epäilemättä tämä aihepiiri nostattaa myös keskustelua siitä, tehdäänkö tunnekokemuksista sairauksia. En kuitenkaan osaa olla huolissani siitä, että toimintakykyä haittaavasta intensiivisestä surusta vuosikausia kärsineet ihmiset saisivat psykoterapeuttista apua tilaansa tai tarvittaessa sairauslomaa.
Tyypillisen ja pitkittyneen surun eroa voi tarkastella vaikutusten kautta. Komplisoitunut eli mutkikas suru voi esimerkiksi altistaa masennukselle ja heikentää työkykyä.
– Diagnoosi on tarpeellinen, jotta surevat saisivat tarvitsemansa avun ja tuen eikä tarvitsisi keksiä muita diagnooseja, sanoo Kainuun kriisikeskuksen kriisityöntekijä Mari Niinimaa.
Hän kertoo, että tällä hetkellä pitkittyneen surun oireita kokevat joutuvat kohtaamaan pohdintoja siitä, mikä diagnoosi heille annetaan jotta sairaslomaa on mahdollista myöntää.
– Suru ei ole sairaus, vaan tunne, mutta pitkittynyt ja surematon suru voi johtaa esimerkiksi masennukseen, kertoo Niinimaa.
Jatkuvasta surusta on kokemusta myös Riitta Arbeliuksella, joka menetti poikansa vuosia sitten.
«Tuntui, että hengittäminenkin on vaikeaa»
– En huutanut enkä itkenyt, mutta sen muistan, että suu oli kuiva, kertoo Riitta Arbelius hetkestä, jolloin hän kuuli nuorimman lapsensa kuolleen.
Oli kesä vuonna 2017. Poliisi oli yrittänyt tavoittaa Arbeliusta ja hänen puolisoaan, mutta perhe oli kesämökillä lomailemassa ja siksi tavoittamattomissa.
– Poliisin ääni puhelimessa kertoi korvaani maailman kauheimman asian.
Arbelius kertoo, että surusta tuli kaikenkattavaa.
– Joskus tuntui siltä, että hengittäminenkin on vaikeaa.
Suomalaisten surevien kirjeitä väitöskirjassaan tutkinut Mari Pulkkinen kertoo, että usein suomalaiset kokevat surun jääneen vahvasti osaksi elämää. Näin voi olla silloinkin, kun surevat itse sanoittavat selviytyneensä surustaan. Myös hän itse on sekä sureva äiti että tytär.
Pulkkinen on huolissaan siitä, että diagnosoimisen myötä syvästi koetusta menetyksestä tulisi epänormaalia surua ja yksinomaan negatiivista pääomaa kulttuurissa, jossa surua ei muutenkaan kohdata riittävän avoimesti. Hän toivoo asian laajempaa tarkastelua myös psykologisen ja psykiatrisen näkökulman ulkopuolella.
– Minulle kuolemansuru ei ole ainoastaan suru-niminen tunne eikä edes erilaisten tunnetilojen kimara. Siksi puhun mieluummin menetyksen kokemisesta.
Pulkkinen painottaa, että kokemukset eivät poistu ihmisestä, ja siksi surun tunteen jääminen vallitsevaksi olotilaksi on eri asia kuin eläminen menetyksen kokemuksen vaikuttamana.
Myös Riitta Arbelius kyseenalaistaa surun käsittelyä prosessina.
– Että tämä olisi joku projekti, jossa on alku ja loppu? Mennään jotain reittiä ja tullaan perille, kaikki on taas kunnossa? Minä en usko siihen. Tämä on jatkuvaa.
Suru on aina yksilöllistä, eikä tiettyä kaavaa sen käsittelylle ole.
– Surulle ei ole aikarajoja, osa surusta kestää läpi elämän. Surun tehtävä on auttaa irrottautumaan jostain tärkeästä. Suruun voi liittyä myös myönteisiä tunteita kuten esimerkiksi helpotus, rauha tai ilo, kriisityöntekijä Mari Niinimaa listaa.
Suru vain on
Vauvansa menettänyt Julia Virkkunen voi nyt katsoa lapsensa kuvaa ilman että se sattuu. Hän toivoo sallivaa ilmapiiriä surulle.
– Toivon, että yhteiskunta sallisi enemmän sitä, että ihmiset saattavat ontua pitkäänkin ylitsepääsemättömän vaikean tai surullisen asian jälkeen. Se, että ihminen vähän ontuu, ei tarkoita, että ontuu loppuelämäänsä niin pahasti. Ja vaikka ontuisikin, niin mitä sitten. Lapsen menetyksellä on pitkät jäljet, ja niiden pitäminen piilossa muilta tekee elämän jatkamisesta surun kanssa vieläkin raskaampaa.
Riitta Arbelius on pohtinut, voisiko alkaa olla kiitollinen siitä, mitä on ja on ollut, eikä surra mennyttä.
– Mutta vielä minä listaan menetyksiä.
Suru on silti muuttunut. Ajatteleeko hän surunsa olevan pitkää tai pitkittynyttä?
– Suru vain on, hän tiivistää.
Arbeliuksen apuna ovat olleet muun muassa vertaisryhmät, joissa hän käy edelleen, vaikka välillä on ollut taukoja. Hän kokeili myös yksilöterapiaa, mutta ei kokenut sitä omakseen. Läheisille puhuminen taas tuntui liian kuormittavalta.
– Vertaistuki pehmensi niitä tunteita, jotka velloivat mielessä.
Virkkunen on kirjoittanut surusta pienoisromaanin, ja kuvailee kirjoittaneensa itsensä jaloilleen. Myös Arbelius on kirjoittanut ja purkanut suruaan kymmeniin runoihin.
Silloin kun sanoja ei ole, voi läsnä oleva hiljaisuus olla keino antaa tilaa surulle ja surevalle. Tästä Riitta Arbeliuksella on esimerkki.
– Kun olin surusta ja ahdistuksesta mykistynyt, ystävä istui vierellä, äänettömänä. Me vain istuimme hiljaa, ja se riitti.
Itsetuhoisiin ajatuksiin ja elämän ongelmiin on saatavilla apua. Kriisikeskukset tarjoavat nimettömän ja maksuttoman keskusteluavun lisäksi ryhmätoimintaa. MIELI ry:n Kriisipuhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä numerossa 09 2525 0111.
https://yle.fi/
https://yle.fi/