Moni trauman kokenut tunnistaa ilmiön: Vielä vuosikausia kamalien kokemusten jälkeen saattaa täysin yllättävässä tilanteessa käydä niin, että kehon valtaavat olotilat, jotka ovat hyvin fyysisiä, hyvin ikäviä – eikä niille löydy selvää syytä: sydän jyskyttää, henkeä salpaa, pyörryttää, aistiemme viestit eivät ole luotettavia, keho ei toimi kuten sen pitäisi, mielialat ailahtelevat.
Helsingin Diakonissalaitoksen ammattilaiset kohtaavat jatkuvasti lapsia, nuoria ja aikuisia, joiden toimintaan varhaiset kiintymyssuhteen kolhut ja traumaattiset kokemukset ovat jättäneet arjen elämää häiritseviä jälkiä.
Näitä jälkiä voi olla vaikea tunnistaa ja hoitaa. Trauma nimittäin simuloi taitavasti monenlaisia sairauksia, joille ei kuitenkaan löydy elimellistä syytä tai selvää diagnoosia. Ei siis aina ole selvää, mitä silloin hoidetaan ja miten. Mutta tähän voi löytyä keinoja.
«Trauman jälkiä voi olla vaikea tunnistaa ja hoitaa. Trauma nimittäin simuloi taitavasti monenlaisia sairauksia, joille ei kuitenkaan löydy elimellistä syytä tai selvää diagnoosia.
Ensin pitää ymmärtää, miten vaikeat ja pelottavat kokemukset meihin vaikuttavat. Uhkaavissa tilanteissa vaistonvaraisesti toimivat aivojemme osat havahtuvat ensiksi. Ne valmistavat meidät autonomisen hermostomme avustamana toimintaan suojautuaksemme. Pelon ja kauhun vallitessa ajattelevat aivomme eivät useinkaan toimi riittävän tehokkaasti ja nopeasti.
Traumatisoitumisessa on pohjimmiltaan kyse eloonjäämistaistelusta, josta emme aikanaan kuitenkaan selvinneet parhaalla mahdollisella tavalla, taistelemalla tai pakenemalla — voittajina - vaan jouduimme turvautumaan muihin kehomme selviytymiskeinoihin. Tällaisia keinoja ovat paikalleen jähmettyminen ja lamaantuminen eli kuoleman kaltainen tila ja tilanteesta poistuminen psyykkisesti.
Kokemuksemme koostuvat eri osasista – kehon tuntemuksista, aistihavainnoista, tunteista, liikkeistä ja kokemukselle annetusta merkityksistä. Traumaattisessa tilanteessa aivojemme toiminta lohkoutuu. Kokemus jää eri asteisesti pirstaleiseksi ja irralliseksi, eikä se yhdisty toisiin kokemuksiimme ja muistoihimme kuten arkielämän miellyttävissä tilanteissa tapahtuu. Kehollinen toiminta tallentuu niin sanotusti ruumiimme muistiin, samalla tavoin kuin varhaiset kokemuksemme ennen puheen kehittymistä.
«Pohjimmiltaan kyse on eloonjäämistaistelusta, josta emme selvinneet voittajina, vaan jouduimme turvautumaan muihin kehomme selviytymiskeinoihin.
Erilaisista syistä johtuen menneen traumakokemuksen osaset voivat pulpahtaa pintaan kesken tavallista arkeamme ja saatamme yllättäen havaita että rintaa puristaa, sanat eivät tule suustamme tai koemme kohtuuttoman voimakkaita tunteita.
Kaiken tämän vuoksi trauman jäljet saavat yleensä negatiivisen merkityksen ja epäonnistumisen leiman, vaikka kyseessä ovat viitteet elintärkeästä sopeutumiskeinosta, jonka avulla selvisimme parhaalla mahdollisella tavalla hengissä tai vaurioitumatta pahemmin. Kyse ei siis ole sairaudesta, eivätkä trauman aiheuttamat fyysiset oireet ole kiveen kirjoitettuja loppuelämän ongelmia. Niitä voidaan hoitaa, josta voimme osaksi kiittää ranskalaista psykologia ja psykiatria Pierre Janet’a.
Janet ymmärsi jo 1900-luvun alussa trauman ja toimintataipumustemme välisen yhteyden. Hänen havaintoihinsa on alettu uudelleen tutustua viime vuosikymmenien aikana. Janet’n hahmotteli kolmivaiheista hoitomallia, jossa ensisijaista on saada hermostomme tila tasaantumaan eli vakaantumaan ja kehon oireet vähenemään. Malli on edelleenkin käyttökelpoinen.
«Trauman hoidossa avainsanoja ovat käyttäytymisen ja kehon toiminnan mielekkyys, vakautus ja voimavaraistaminen.
On nimittäin mahdollista löytää uudelleen – usein toisen avustama – erilaisia sisäisiä ja ulkoisia voimavaroja, joiden avulla voi säädellä hermoston tilaa. Näin ihminen ehkä uskaltautuu tutkimaan myös traumaattisen kokemuksen jättämiä jälkiä itsessään ja lopulta lähestyä niiden takana olevia muistoja ja purkaa traumakokemusta pienissä osissa.
Diakonissalaitoksen arjen työssä on jo vuosia tutkittu ja käytetty tätä käyttäytymisen ja kehon toiminnan mielekkyyttä ymmärtävää, vakauttavaa ja voimavaraistavaa työtä.
«Menneisyyden kokemuksia voi korjata niin, etteivät ne enää määrää arkea ja tulevaisuutta.
Menneisyyden kokemuksia voi korjata, kunhan ihminen saa ymmärryksen traumajälkien mielekkyydestä ja toistuvia kokemuksia siitä, että hän on nyt turvassa. Sen lisäksi hän tarvitsee lohtua sekä apua raastavien tunteiden säätelyyn. Tie ei ole helppo, mutta näin voi vähitellen vapautua historiansa kahleista – niin ettei se enää määrää arkeamme ja tulevaisuuttamme.
Sinikka Martikainen
Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhepalveluiden vastuulääkäri.
