”Kun lapsena kaverini haaveilivat lääkärin tai kampaajan ammateista, itselläni oli vain yksi haave – tulla äidiksi. Nyt olen 7- ja 9-vuotiaiden poikien äiti. Unelmasta tuli kuitenkin aikamoinen elämänkoulu.
Ensimmäinen lapsista syntyi 2005, kun olin 23-vuotias. Hän oli vauvana maailman huonoin nukkuja, eikä suostunut nukahtamaan kuin minun viereeni. Puolivuotiaasta asti alkoi vaikein jakso: heräsin hänen takiaan parikymmentä kertaa yössä. Kun hän oli yhdeksän kuukautta, aloimme rauhoittaa häntä tassuttelulla.
Ensimmäistä kertaa kävin ulkona illalla, kun lapsi oli vuoden ja kolme kuukautta. Hän ei kerta kaikkiaan ollut suostunut nukahtamaan, ja palasin kotiin puolenyön jälkeen. Lopulta hän nukahti isän kanssa television ääreen.
Kun tulin uudelleen raskaaksi, olin jo valmiiksi poikki valvomisesta ja katkonaisista unista. Jo raskausaikana minulla oli ajatuksia, että syntyvä vauva olisi annettava adoptioon, etten jaksaisi enää toista samanlaista.
Mielialat aaltoilivat
Toinen vauva syntyi marraskuussa 2007, ja nukkui onneksi paremmin. Olin kuitenkin valmiiksi uupunut, ja mielialani aaltoilivat. Pari päivää saattoi mennä hyvin, jonka jälkeen minulle tuli taas hirveä olo. Minun oli vaikea hengittää ahdistusoireiden vuoksi. En voinut syödä: tunsin, että minulla oli pala kurkussa. Ajattelin kuitenkin, että imettämisen takia oli pakko saada jostain energiaa, ja saatoin syödä päivän aikana esimerkiksi jonkun suklaapatukan.
Halusin kuolla, haihtua pois. Nyt se kuulostaa itsestänikin järjettömältä, mutta siirsin mielessäni itsemurhaa parilla vuodella eteenpäin, niin että lapset olisivat vähän isompia.
Oireiluni oli alkanut jo varhain. Olin nuoresta elänyt äidin kausittaisen masennuksen varjostamaa elämää. Yläasteikäisenä kirjoitin päiväkirjaan merkityksettömyydestäni ja halustani kuolla. Teini-iässä alkoivat syömishäiriöt ja viiltely. Pidin itseäni rumana ja lihavana, olin dieetillä ja urheilin, saatoin vaikkapa juosta kolme tuntia päivässä. Viikonloppuisin ahmin. Elämässä oli siis ollut kausittaista ahdistusta, jo kun tapasin mieheni 20-vuotiaana.
Mies ajatteli, että pienten lasten äidillä väsymys kuului asiaan. Muutama kuukausi meni mielialojen vaihdellessa. Lopulta helmi-maaliskuussa soitin neuvolaan, koska oloni oli hirveä. Neuvolasta tarjouduttiin soittamaan puolestani terveyskeskukseen, mutta soitin sinne itse. Sain diagnoosin: vaikea synnytyksen jälkeinen masennus ja uupumus. Sain lääkityksen, mutta terveyskeskus ei nähnyt tarvetta keskusteluavulle. Omalääkäri kehotti hankkimaan harrastuksia ja ystäviä. Mikään ei muuttunut paremmaksi.
Asuimme onneksi siskon kanssa lähekkäin. Hänen seurassaan sain aina olla oma itseni. Koska illat olivat minulle vaikeita, sisko ja serkku sopivat, että kävisivät luonani vuorotellen.
Jos joku kysyi kuulumisia, vastasin olevani sikaväsynyt
Kävin tapaamassa Ensi- ja turvakotien liiton Baby blues -työntekijää, jolle kerroin halustani haihtua pois. Hänen toimestaan sain hoitokontaktin psykiatriseen avohoitoon, jossa kävin kaksi kertaa viikossa, tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa tai psykiatria. Ensimmäisessä tapaamisessa mies oli mukana ja alkoi hahmottaa, että kyse oli jostain muustakin kuin väsymyksestä.
Sijaistava psykiatri sattui kertomaan Kuopion kaupungin perhetukikeskuksesta, jossa oli mahdollista viettää jaksoja, niin että lapset olisivat mukana. Psykiatriselle osastolle en halunnut, koska olisin joutunut eroon lapsista.
Menimme perhetukikeskukseen pariksi kuukaudeksi. Joku huolehti meistä, koin olevani turvassa. Kaksi kertaa päivässä oli lämmin ruoka. Tapasin samassa jamassa olevia äitejä ja sain puhua heidän kanssaan, myös pahoista ajatuksista. Saimme mennä ja tulla vapaasti, kunhan ilmoitin mihin menisin ja milloin tulisin takaisin. Työntekijät olivat valmiita puhumaan. Jos olin yöllä ahdistunut enkä saanut nukuttua, juttelin yövalvojan kanssa. Sain puhuttua pahaa oloa pois.
Muutimme syksyllä Kuopiosta Mikkeliin. Siellä hoitooni tuli katkos, kun uusi hoitajani joutui sairaslomalle masennuksen takia. Kun hän soitti minulle ja kertoi masennuksestaan, tunsin syyllisyyttä siitäkin, että olin osaltani kuormittanut häntä.
Neljän kuukauden kuluttua muutimme taas miehen työn perässä, joulukuussa Helsinkiin. Mies teki pitkää päivää. En tuntenut Helsingissä ketään ja olin aivan yksin vauvan ja taaperoikäisen kanssa. Aloin käydä kaupungin leikkipuistossa Käpylässä. Kun toiset äidit kysyivät mitä kuuluu, saatoin vastasin joskus rehellisesti, että olin sikaväsynyt tai että tekisi mieli mennä pois. Puistossa ja muuallakin toiset kestivät kuunnella, ja ne, jotka eivät kestäneet, lakkasivat kysymästä.
Pallottelua hoitopaikasta toiseen
Helsingissä omalääkäri totesi, ettei voinut auttaa ja lähetti minut psykiatriselle sairaanhoitajalle. Tämä totesi, että olin liian hyvässä kunnossa psykiatriseen hoitoon ja lähetti minut Helsinki Mission nuorten kriisipisteeseen. Kaupungin perhetyössä taas oltiin sitä mieltä, että minun oli päästävä hoitoon. Minun lisäkseni perhetyöntekijä otti yhteyttä potilasasiamieheen. Sain hoitokontaktin kesäksi psykiatrian poliklinikalle, josta sain puoltavan lausunnon yksityisterapiaa varten. Samalla jouduin ulos nuorten kriisipisteestä.
Jo terapeutin etsiminenkin on kallista lystiä, eikä sitä varten saa taloudellista tukea. Minulle sanottiin, että suuntauksella ei ole väliä, vaan tärkeintä on, että terapeutin kanssa synkkaa hyvin. Myöhemmin olen ajatellut, että ei se välttämättä ihan niinkään ole.
Puhelimessa terapeutti kuulosti mukavalta, ja pian tein päätöksen käydä hänellä. En jaksanut etsiä pidempään. Aloitin terapian elokuussa. Vaikka siihen saa tukea, omavastuuosuudesta huolehtiminenkin on pienituloiselle enemmän kuin tarpeeksi. Kävin siellä vain kerran viikossa, vaikka terapeutin mielestä olisi tarvittu kaksi kertaa. Kokonaiset istunnot saattoivat kulua väitellessä siitä, kävisinkö yhden vai kaksi kertaa viikossa. Lopulta terapiaan meneminenkin alkoi pelottaa.
Lopetin terapian kahden vuoden jälkeen, ja terapeuttini alkoi soitella minulle perään. Ajattelin, että jos ei osaa käydä edes terapiassa, menee kyllä aika huonosti. Olisin tarvinnut tukea ja positiivisten asioiden vahvistamista, mutta me pengoimme vain lapsuuttani.
Eheyttävä valokuvaaminen ja kirjoittaminen auttoivat
Toipuminen on ollut vuosien prosessi, mutta nyt kutsun itseäni mielenterveyskuntoilijaksi, en kuntoutujaksi. Minua on auttanut eheyttävä kirjoittaminen ja valokuvaaminen. Sanoilla ja kuvilla olen saanut ilmaistua ja käsiteltyä asioita, joita en olisi muuten saanut ulos itsestäni. Runojen lisäksi kirjoitan blogia. Kirjoittaessa saan oivalluksia elämästä, ja myös oma kehitys piirtyy esiin teksteissä.
Eheyttävä valokuva otetaan kuvattavan ehdoilla. Hän määrittelee, kuinka haluaa tulla nähdyksi. Valokuvien kautta olen alkanut nähdä itseni ja kehoni uudella tavalla. Olen myös kuvannut yhdessä toisten kanssa Mielen avain -hankkeessa ja Valkonauhaliiton eheyttävän valokuvan kurssilla.
Parisuhde on kestänyt raskaiden vaiheiden läpi. Mieheni on ollut läsnä eri tavoin. Hän on myös avustanut minua kuvien ottamisessa. Häneltä olen oppinut myös olemisen jaloa taitoa, kun olin itse kasvanut tekemisen ja suorittamisen keskellä.
Kehosta huolehtimisesta sekä kehon ja mielen yhteyden vaalimisesta on tullut tärkeää. Käyn säännöllisesti salilla ja lenkillä, harrastan joogaa ja pilatesta, joiden myötä pahat migreenikohtauksetkin ovat hellittäneet.
En ole enää poljettavissa tai ohjailtavissa
En ole enää hento ja hauras fyysisesti enkä henkisesti, en poljettavissa tai ohjailtavissa. Aiemmin olin kiltti tyttö ja tein myös paljon myös asioita, joita en oikeasti halunnut. Olen opetellut tervettä itsekkyyttä, olemaan eri mieltä ja sanomaan ei. Ennen ajattelin, että minusta ei ollut mihinkään, mutta nyt olen löytänyt itsestäni sinnikkyyttä ja sitkeyttä. Yritän yhä uudestaan asioita, joiden suhteen olisin luovuttanut aiemmin yhden kokeilukerran jälkeen.
Lapsilukumme on nyt luultavasti täynnä. En halua enää ottaa uutta riskiä uusista synnytyksen jälkeisistä rankoista kokemuksista. Arki rullaa omalla painollaan. Teen osa-aikaista työtä, koska haluan aikatauluihini väljyyttä ja viettää aikaa mahdollisimman paljon poikien kanssa. Retkeilemme usein luonnossa. On ilo oppia heiltä jatkuvasti uutta.
Teen vapaaehtoistyötä mielenterveyden parissa, niin kirjoittajana ja valokuvaajana kuin vertaistukijana, mutta haluan kiireettömyyden tuntua myös vapaa-ajan projekteihini.»
KUKA?
Saila Turkka
Asuu: Helsingissä, kotoisin Rautalammilta
Työ: Restonomi, taloussihteeri
Perhe: Mies, kaksi poikaa ja koira
Harrastukset: punttisali, jumppa, valokuvaus, kirjoittaminen
TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVA: HELI KUMPULA
Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 2/2015