Olen aina ollut yksinäinen.

Isot elämänmuutokset ovat vetäneet psykologi Pekka Saurin syviin vesiin. Välillä menneisyys tuntuu hänestä voimallisemmalta kuin nykypäivä.

Kun Pekka Saurin oikea polvi kipeytyi kävelylenkillä, häntä suorastaan huvitti. Lapsuuden hiihtoreissulla vääntynyt polvi ei ollut vaivannut häntä vuosikymmeniin.

— Lauttasaari, latu ja höyryävä hengitys. Juuri nyt kaikki menneisyydestä tuntuu palaavan kehooni ja mieleeni. Välillä menneisyys tuntuu voimallisemmalta kuin nykypäivä, Pekka sanoo.

Yölinja-ohjelman juontajana, vihreiden konkaripoliitikkona, Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja aktiivisena Twitter-keskustelijana tunnetuksi tullut Pekka Sauri on kohdassa, jossa isoja asioita on tullut päätökseen.

Lokakuussa päättyi hänen viimeisin työrupeamansa, kun organisaatioviestinnän työelämäprofessuuri Helsingin yliopistossa loppui. Toukokuussa 67 täyttävästä miehestä tuli jälleen yrittäjä, sillä eläkkeelle hän kieltäytyy jäämästä.

— En tiedä, mitä eläkkeelle jääminen tarkoittaisi. En osaa kuvitella, että lakkaisin esimerkiksi kirjoittamasta.

Elämä on mullistunut muillakin tavoin. Pekka asuu 20 vuoden avioliiton jälkeen ensimmäistä kertaa yksin. Avioerosta on nyt kaksi vuotta, ja Pekka on rakentanut sitä seuranneen uuden elämänvaiheen lähinnä kirjoittamisen ympärille.

Risti hiekassa

Ikä on saanut lapsuuden muistot välkkymään yhä kirkkaammin Pekan mielessä. Menneen maailman kutsu oli niin vastustamaton, että muistojen palasista syntyi pieni muistelmateos. Kirjasta tuli lyhyt, sillä Pekan mielestä nykymaailmassa ihmisillä riittää paremmin aikaa lyhyille kuin pitkille teksteille.

Kun Pekka palasi menneisyyteen, hän ei muistellut lapsuutensa koteja, kesämökkejä ja rappukäytäviä, vaan maisemaa. Rakennuksia, autoja ja suuria, avoimia rantoja. Erityisesti vanhan kotiseudun Lauttasaaren rannat ovat hänelle rakkaita.

Tärkein maamerkki on jo purettu: Helsingin kantakaupungin ympäri Kauppatorille saakka kulkenut junarata.

— Tavarajunat puksuttivat läpi Helsingin, kiersivät Helsingin niemen ja päätyivät Katajanokalle. Kaivopuiston kohdalla kiskojen väliin oli usein piirretty hiekkaan risti junan alle jääneen merkiksi.

Syksyllä julkaistussa kirjassaan Pekka vaeltaa lapsuutensa Helsingissä. Hän seuraa Forumin kulmalla liikennettä ohjaavaa koppalakkista poliisia, kastaa jalkansa veteen Lauttasaaren rannassa ja pakenee kiusaajia kotipihan hiekkalaatikolla.

Muistelmissa on surullinen ja kaihoisa tunnelma. Taaksepäin katsoessaan Pekka huomasi, miten paljon on jo kadonnut ja unohdettu.

— Ajattelen kuitenkin, että hyvin harva asia lopulta katoaa. Ihminen ja maailma pysyvät samoina, vaikka teknologia ja maisema muuttuvat.

Muistoihin sukeltaessaan Pekka huomasi olevansa vereslihalla. Taaksepäin katsoessa oli uskallettava olla haavoittuva. Hän muisti lapsuutensa turvattomat hetket, hämmennyksen ja epävarmuuden.

— En tiedä, käykö muille muistelijoille samalla tavoin, muuta minun virrassani ikäviä muistoja tuntui olevan enemmän kuin hyviä.

Halu sovittaa vanhoja tekoja

Kirjoittaessaan Pekka on pohtinut anteeksiantoa ja armoa.

— Mieleeni nousee yhä uudelleen tekoja, jotka haluaisin jotenkin sovittaa. Synnintunto on vaikea asia, sillä en ole mitenkään uskonnollinen ihminen. Jos en voi hakea jumalalta armoa, keneltä sitä pitäisi pyytää?

Pekka on kirjoittanut muutamalle ihmiselle elämänsä varrelta ja pyytänyt anteeksi mieltään vaivaamaan jääneitä tekoja.

— Yleensä on käynyt niin, että viestin vastaanottaja ei ole itse muistanut koko tilannetta.

Hän ajattelee kirjoittamista tilaisuutena antaa jotakin jälkipolville. Siksi hän kirjoittaa joka päivä.

— Se on tällä hetkellä suurin ja ainoa tehtäväni, millään muulla ei lopulta ole väliä. Ajattelen, että tässä elämänvaiheessa kannattaa kirjoittaa ulos se, mitä on vielä kerrottavaa.

Tässä vaiheessa kannattaa kirjoittaa ulos se, mitä on vielä kerrottavaa.

Pekasta on vuosien myötä tullut niin voimakkaasti kirjoittaja, että ajatukset tuntuvat näkymättömällä musteella kirjoitetulta tekstiltä.

— Taskussani kulkee aina muistikirja, jotta saan hyvät tekstit heti talteen.

Ilon ja surun kasvot

Masennus on kulkenut aina mukana Pekan elämässä. Vaikka hän sai diagnoosin vasta keski-ikäisenä, hän tietää sairastaneensa jonkinasteista masennusta hyvin nuoresta lähtien.

— Silloin näille tunteille ei vain ollut järkevää nimeä tai juurikaan hoitokeinoja.

Pekka kuvailee masennusta mielensä perusolemukseksi. Se on mielentila, johon hän yksin jäädessään laskeutuu.

— Masennukseen liitetään edelleen paljon stereotypioita. Helposti unohdetaan, että esimerkiksi monet hauskimmista koomikoista ovat olleet masentuneita. Masentuneella voi olla sekä ilon että surun kasvot.

Masennus on mieleni perusolemus.

Hän on opetellut elämään masennuksen kanssa ja kertoo, että joidenkin on ollut vaikeaa ymmärtää, kuinka valo ja pimeys vaihtelevat samassa mielessä.

— Tapaan läheisiä ja ystäviä vain, jos tunnen, että minulla on heille jotakin annettavaa.

Pekka ei ole halunnut pitää masennuksestaan julkisesti ääntä. Hän arvaa, että monelle auttajan oma masennus tulee yllätyksenä.

Kuuntelija Yölinjalla

Kärsimyksen kuuntelija. Sellaiseksi Pekka Sauri Yölinjan-vuosina profiloitui. Ohjelmaa lähetettiin alun perin Radio Cityllä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä puolesta yöstä aamukolmeen. Pekka aloitti ohjelmassa vuonna 1987.

Kuudentoista vuoden aikana Pekka vastasi arviolta 12 000 puheluun. Kärsimykseen ei turtunut, mutta siihen tottui. Pekka huomasi, että tuhansien puhelujen jälkeen mikään inhimillinen tai epäinhimillinen ei enää hätkähdyttänyt.

— Hämmästelen yhä uudelleen sitä, miten sitkeitä ihmiset ovat. Elämä jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi.

Kun psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurto viime syksynä tapahtui ja tuhannet tietovuodon uhrit jäivät viikonloppuyönä ilman auttavien puhelinten apua, Pekka julkaisi puhelinnumeronsa Twitterissä. Hänelle saisi soittaa, hän kuuntelisi läpi yön.

Mutta siitä Pekka ei mielellään halua puhua.

— Se olisi sellaista itsensä kruunaamista.

Pekka ei määrittele itseään myöskään empatian ammattilaiseksi — tai edes auttajaksi.

— Ajattelen, että elämän tarkoitus on kärsimyksen vähentäminen.

Hän on seurannut kiinnostuneena keskustelua koronasta, poikkeusvuodesta ja sen seurauksista. Hänestä on selvää, että paljon kärsineet joutuvat kärsimään vielä enemmän. Siksi hän neuvoo ihmisiä muistamaan fyysisen läheisyyden ja yhteydenpidon merkityksen.

— Yksi ystävällinen katse saattaa pelastaa yksinäisen päivän.

Pekan mielestä yksinäisyys on vaikea asia erityisesti siksi, että sen asettumista elämään ei ensin ehkä edes huomaa. Kun yksinäisyyteen herää, se on usein jatkunut jo pitkään ja asioita on vaikea enää muuttaa. Siksi yhteys ulkomaailmaan kannattaa pitää elävänä.

Näitä omia ohjeitaan Pekka ei kuitenkaan itse noudata.

— Minulle yksinäisyys on niin vakiintunut osa persoonallisuutta, ettei se mihinkään katoa.

Esiintyminen pelotti

Alkumuisto on syvä ja selkeä. Äiti istuu keittiönjakkaralla ja peittää kasvonsa käsillään. Hän on raskaana. Isä on juuri lähtenyt sanaharkan päätteeksi ulos ovesta ja paiskannut sen lujaa kiinni. Tilanne oli harvinainen, sillä Pekka ei yleensä nähnyt opettajavanhempiensa riitelevän.

— Sillä hetkellä ymmärsin, että he eivät osanneet hommaansa. Tunsin suuren vastuun hartioillani: minun olisikin selvittävä kaikesta, koko elämästä, yksin. Se on ensimmäinen muistoni yksinäisyydestä, joka on seurannut minua myöhemmin läpi koko elämän.

Pekka oli lahjakas lapsi, oppi lukemaan ja kirjoittamaan ennen kuin täytti viisi. Koulussa hänestä tuli takarivin älykkö, joka viljeli ironiaa puheissaan ja kirjoituksissaan.

— Olin varmaankin tyypillinen nörtti, eristäydyin ja menestyin vähäiselläkin työnteolla, mutta pelkäsin yleisön eteen astumista ja puhumista kuollakseni. Jossakin vaiheessa ymmärsin istuvani oikean elämän katsomossa.
Pekka opetteli esiintymisen ja ihmisten kanssa seurustelemisen. Päämäärätietoisella työllä esiintymistä jännittäneestä luokkahuoneen tarkkailijasta kasvoi rohkea esiintyjä, joka ei pelkää kertoa mielipidettään tai syventyä muiden tarinoihin.

Askeettinen koti

Kun yksinäisyys on syvällä, se jatkuu seurassakin. Pekka toteaa, ettei avioero ole muuttanut hänen peruskokemustaan maailmasta.

— Olen yhtä yksin kuin olen aina ollut. Yksi ero on: en enää tapaa muita pariskuntia säännöllisesti, kun en itse ole enää parisuhteessa.

Juuri nyt läheiset ystävät ovat Pekan elämässä vähissä. Hänestä tuntuu, että kirjoittaminen riittää. Säännöllisesti hän tapaa vain lapsiaan ja lapsenlapsiaan, jotka asuvat lähellä häntä. 2-, 4- ja 7-vuotiaat lapsenlapset kutsuvat häntä Pekaksi.

— Suhteemme ei perustu niinkään leikkimiselle kuin keskustelemiselle. Puhun heidän kanssaan ja kerron tarinoita, välitän suullista perinnettä eteenpäin.

Ympäristön ja oman kodin tyhjyys ja rauhallisuus ovat korostuneet Pekan elämässä samaan aikaan, kun koronavuosi on rajoittanut läheisten tapaamista. Kun Pekka aamulla herää, hän laittaa Ylen Ykkösen päälle ja kahvin kiehumaan.

— Pidän siitä, että kanavalla soi klassinen musiikki ja ohjelmat ovat ennalta odotettavia ja selkeitä.

Muuttaessaan uuteen kotiinsa Pekka totesi todeksi sen, minkä hän jo tiesi: huonekaluilla tai tavaroilla ei ole hänelle juuri merkitystä. Uudesta sisustuksesta tuli askeettinen.

— Tuntuu välillä siltä, kuin asuisin hotellissa.

Ainoa millä oli merkitystä, olivat kirjat. Nekin, joita Pekka ei ollut koskaan ehtinyt lukea. Omien vanhempien hyllyistä tutut ja rakkaiksi tulleet selkämykset on asetettu uuden kodin kirjahyllyssä samaan paikkaan ja samalle korkeudelle kuin lapsuudessa.

— Tällaisia me ihmiset olemme, tunnemuistot ovat niin tärkeitä.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 7/2021.

https://www.etlehti.fi/

https://www.etlehti.fi/

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован. Обязательные поля помечены *