Psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo nuorten pahoinvoinnin uhkaavan yhteiskuntaa. Hän nostaa esiin myös kipukohtia, joissa lastenkasvatus on mennyt pieleen.
Nuoret voivat ennennäkemättömän huonosti. Psykologian professori emerita, tietokirjailija Liisa Keltikangas-Järvinen kuvaa nykylasten ja -nuorten pahoinvointia tikittäväksi aikapommiksi.
THL:n tekemien kouluterveyskyselyiden mukaan yläkoululaisten, lukiolaisten ja ammattiin opiskelevien ahdistus- ja masennusoireet ovat viime vuosina olleet voimakkaassa kasvussa. Kelan mukaan jopa joka neljännellä nuorella on jokin mielenterveyden häiriö.
Eniten kärsivät tytöt. Vuoden 2023 kouluterveyskyselyssä joka kolmas tyttö ja joka viides poika kertoi kokevansa toimintakykyyn vaikuttavaa ahdistusta tai masennusta. Se on valtava määrä, joka vaikuttaa paitsi nuorten henkilökohtaiseen elämään jatkossa myös kansantalouteen.
Koronapandemiasta ja Ukrainan sodasta lähtien yhteiskunnan resilienssistä eli kesto- ja toipumiskyvystä on puhuttu paljon.
”Nykyisessä yltiöyksilöllisessä kilpailuyhteiskunnassa pärjäävät vain menestyjät. Syntyy kuva, että jokaisen pitäisi olla aina vain parempi. Se ei lisää kansakunnan resilienssiä.”
Keltikangas-Järvinen huomauttaa, että samalla kun työelämän vaatimukset ovat koventuneet, yhteiskunnassa rakennetaan mielikuvaa, jossa jokaisen pitäisi löytää työelämästä juuri se oma juttunsa.
”Nämä vaatimukset ovat yhteensovittamattomat. Yhteiskunnassa on valtavasti työtä, joka pitää tehdä, vaikka kyseiset työt eivät olisikaan kenenkään oma juttu.”
Professorin mukaan Suomessa kasataan ensin työelämää kohtaan kohtuuttomia odotuksia, ja sitten herätetään nuorissa vaikeasti tavoitettavia toiveita.
”Seurauksena moni nuori on jo ammattiin valmistuessaan uupunut. Syyn nähdään olevan kuitenkin aina yksilössä sen sijaan, että ryhdyttäisiin muuttamaan olosuhteita ja rakenteita.”
Liisa Keltikangas-Järvinen näkee ajan kuvana ylenpalttisen tunteissa vellomisen.
”Nuorilta kysellään hirveästi, että miltä sinusta nyt tuntuu. Sen sijaan voisimme ohjata nuoria selviytymään elämästä ja tekemään työtä.”
Kansantalousviittauksellaan hän tarkoittaa pelkoa siitä, että parhaillaan moni korkeakouluista valmistuva ei pärjää työelämässä.
”Milloin poliitikot havahtuvat siihen, että puuttuvia työpaikkoja suurempi ongelma on työuupumus. Jos 30 prosenttia korkeakouluopiskelijoista on jo valmistuessaan uupuneita, ei sitä ongelmaa ratkaista pelkällä hyvällä johtajuudella.”
Z-sukupolven ilmiö
Sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin vuonna 2024 ilmestynyt kirja Ahdistunut sukupolvi esittää mielenterveyden ongelmien keskittyvän erityisesti Z-sukupolveen. Keltikangas-Järvinen jakaa näkemyksen. Z-sukupolveksi kutsutaan noin vuosina 1995–2010 syntyneitä.
”Tämä joukko on maksanut kaikkein kovimman hinnan sosiaalisen median alustojen noususta. Se on muuttanut sosiaalista vuorovaikutusta digitaaliseksi, mitä ei ole tarkoitettu ihmisen aivoille.”
Henkistä ja psyykkistä hyvin- tai pahoinvointia kuvaavat käyrät ovat muilla sukupolvilla melko tasaisia, mutta Z-sukupolven kohdalla käyrät lähtevät pystysuoraan kohti taivasta.
”Ihan kohtisuoraan. Tämä mielenterveyden romahtaminen tapahtuu kaikissa länsimaissa eikä riipu rodusta, kulttuurista, uskonnosta tai taloustilanteesta. Ainoa asia, joka yhdistää näitä nuoria, on sosiaalisen median muutos.”
Länsimaiden nuorten pahoinvointi korreloi tiettyjen tapahtumien kanssa. Esimerkiksi vuonna 2009 pahoinvointi nousi merkittävästi juuri samaan aikaan, kun Facebookin suosio nousi eksponentiaalisesti. Toinen selkeä vuosiluku on 2012, jolloin selfieiden ottamisesta tuli uusi normi.
Pelkkä tietokoneiden tai digilaitteiden käyttö ei ole ratkaisevaa, sillä myös 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa syntyneet lapset, etenkin pojat, ovat tottuneet pelaamaan tietokonepelejä koko elämänsä. Se ei kuitenkaan ollut heidän kehitykselleen uhka samalla tavalla kuin nykyiset pelit ja laitteet.
”Silloiset laitteet eivät kulkeneet kaikkialla lasten mukana. Tietokoneiden lisäksi tämä sukupolvi pelasi ulkona jalkapalloa ja jääkiekkoa. Tietokonepelaaminen ei tullut ihmisyyden ydinalueen eli sosiaalisuuden tielle.”
Ei neuvotteluille
Hyvästä vanhemmuudesta puhutaan jopa niin paljon, että siitä tulee Keltikangas-Järvisen mukaan todella raskas painolasti vanhemmille.
”On tapahtunut sellainen perusvirhe, että on kadonnut ymmärrys siitä mikä on lapsi. Ajatellaan, että vanhempien elämän tarkoitus on pitää lapsi tyytyväisenä ja rakentaa hänelle mahdollisimman paljon harrastuksia.”
Keltikangas-Järvinen sanoo, että todellisuudessa se, mitä lapsi nykyaikana tarvitsee, on lupa olla lapsi. Lisäksi lapsi tarvitsee aikuisen, joka sanoo lapselle mitä tehdä ja mitä häneltä odotetaan.
”Se on rakennusainesta lapsen identiteetille ja toiminnalle.”
Lapselle voi professorin mukaan antaa jonkin verran vastuuta, mutta vanhempien pitäisi tiedostaa, etteivät lapsen aivot ole valmiit samanlaiseen vastuunkantoon kuin aikuisen aivot.
”Lapsen eivätkä vielä teininkään aivot ole valmiit. Ne kehittyvät yllättävän kauan. Vasta noin 23-vuotiaalla aivot alkavat olla valmiit. Otsalohkot kehittyvät viimeisinä, ja juuri niihin kuuluu sellaisia asioita kuin impulssikontrolli, itseohjautuvuus ja pitkäjänteisyys.”
Kuinka vanhemmat voivat sitten joka suunnasta tulevien kasvatusneuvojen ristitulessa tunnistaa, mitä ohjeita noudattaa? Professori vastaa vastakysymyksellä.
”Mutta tuleeko kasvatusohjeita todella joka suunnasta? Mielestäni se on yhdenlainen mantra, että neuvoja tulee sieltä ja täältä.”
Hänen mukaansa asiantuntijoiden perusviesti on kaiken aikaa ollut, että lapsi tarvitsee aikuisen ohjaamaan.
”Toinen viesti on, että kaiken ei tarvitse tähdätä lapsen mielihyvään, vaan kaikenlaisia tunteita pitää oppia käsittelemään ja pettymykset ovat normaali osa elämää.”
Leikki antaa perustaidot
Sanonta, jonka mukaan leikki on lapsen työtä, ei ole turha. Professorin mukaan vapaa leikki on kaiken keksimisen, luovuuden ja aivojen kehityksen lähde. Se tarkoittaa esimerkiksi leikkiä, jossa lapset keskenään ilman aikuisen ohjausta ryhtyvät leikkimään vaikkapa kauppaa tai polttopalloa tai piilosta. Se on sosiaali- sen vuorovaikutuksen rakennusmateriaalia.
Mutta jos lapsella on jatkuvasti älylaite kädessä, leikki jää tapahtumatta.
”Lapsen aivot ovat upea virikevarasto. Se pitäisi saada käyttöön eikä tukkia kaikella digitaalisella ulkopuolisella virikkeellä. Kun lapsi sanoo, ettei ole mitään tekemistä, pitää vastata, että sitten sinun varmaan tulee keksiä jotain tekemistä.”
Vapaa lasten leikki on rakennusainesta siihen, kuinka sietää pettymyksiä ja turhautumista, kuinka hierarkiat rakentuvat, kuinka kestetään syrjään joutuminen tai loukkaantuminen.
”Jos aikuinen on koko ajan ohjaamassa, lapsilta jää oppimatta esimerkiksi riitojen selvittämisen perustaito. Ja se näkyy jo nyt yhteiskunnassamme.”
Keltikangas-Järvinen toteaa ihmisen ole- van luonnostaan yhteisöissä elävä olento. Laajimmillaan yhteisö tarkoittaa esi- merkiksi valtiota, jota yksilöllisyyden korostaminen on jo alkanut uhata.
”Kun ihmiset elävät yhdessä, täytyy olla riittävästi yhteisiä arvoja ja normeja. Niiden pohjalle rakennetaan yhteiselo. Nyt me olemme jo kadottaneet taitoa elää yhdessä. Ääriyksilöllisyys, jossa jokainen rakentaa omat arvonsa, johtaa yhteiskunnan polarisoitumiseen.”
Ratkaisuja
Keltikangas-Järvisen mukaan nuorten mielenterveyden ongelmien ratkaisulla on kiire. Monitahoisen vyyhdin purkaminen on vaikeaa, mutta hän ei halua jäädä jumiin toteamukseen, ettei yhtä selkeää parannuskeinoa ole.
”Sen sijaan täytyy tarttua edes niihin toimiin, joista tiedetään oleva hyötyä. On esimerkiksi kiistaton tutkimustulos siitä, että poikien joukkueurheilu vähentää poikien masennusta. Kun pojat saadaan liikkumaan ja pelaamaan joukkueessa vaikkapa jalkapalloa, sillä on selkeä positiivinen vaikutus.”
Hän uskoo, että yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin nähdään usein naiiveina.
”Varmasti joku nyt sanoo, että ei se noin helppoa ole, eihän tuo vie kaikkea masennusta pois. Se, että pojat pelaavat jalkapalloa ei tietenkään ratkaise kaikkia ongelmia, mutta miksi emme yrittäisi ohjata lapsia niiden asioiden pariin, joiden tiedetään auttavan?”
Professori on huomannut yhteiskunnassa ajattelua, että ketään ei saisi syyllistää, eikä etenkään vanhempia kasvattajina.
”Mutta enhän minä syyllistäkään, vaan kerron vain tutkimustietoa. Jos jonkun vanhemman mieli näistä faktoista herää ajatukseen, että hän haluaa jatkossa toimia toisella tavalla, niin sehän on vain hyvä.”
Eli jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu?
”Jos joku nyt syyllistyy näistä puheistani, niin hyvä. Sehän tarkoittaa, että tieto on mennyt perille.”
