Se, mitä ennen pidettiin luonnollisena suruna elämän vastoinkäymisissä, diagnosoidaan nykyään masennukseksi. Terveyden ja sairauden, normaalin ja epänormaalin rajat muuttuvat ajan saatossa. Mielenterveyden historiaa tutkivat Annastiina Mäkilä ja Petteri Pietikäinen kertovat, miten masennuksesta tuli suomalainen kansantauti ja millaisia vaikutuksia sillä on ollut.
Masennus koskettaa yhä useamman suomalaisen elämää. Se on yleisin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeeseen ja lähes puoli miljonaa suomalaista käyttää vuosittain masennuslääkkeitä. Masennus on Suomen merkittävimpiä kansanterveydellisiä ongelmia, vaikka vielä 1980-luvulla vain harvat hakeutuivat hoitoon sen takia.
Masennuksesta tuli suomalainen kansantauti ennennäkemättömällä vauhdilla. Sitä ei voi selittää vain ihmisten psyykkisen pahoinvoinnin kasvulla, vaan taustalla on laajempia yhteiskunnallisia muutoksia.
Suomalaisen masennuksen tarina on myös kertomus lääkeyhtiöiden vallasta, uusista tautiluokituksista, asenteiden muutoksista, diagnoosikeskeisen yhteiskunnan noususta ja Tellervo Koivistosta.
Ennen masennus oli osa arkea
Vielä 1980-luvulla masennusta ei pidetty kovin herkästi sairautena tai edes epänormaalina, kertoo Turun yliopiston väitöstutkija Annastiina Mäkilä.
– Tilana se saattoi olla samanlainen kuin nykyinen kliininen masennus, mutta sitä ei lähdetty patologisoimaan yhtä herkästi. Arjessa pidettiin normaalina, että välillä kului pitkiäkin aikoja jolloin mentiin hitaammalla, oltiin synkkiä tai surtiin jotain.
Mäkilä viimeistelee väitöskirjaa Turun yliopistolla, jossa hän tutkii, miten masennus on ymmärretty suomalaisessa arjessa ja tieteessä vuosina 1980–1995.
Arjessa pidettiin normaalina, että välillä kului pitkiäkin aikoja jolloin mentiin hitaammalla, oltiin synkkiä tai surtiin jotain.
Mäkilä on tutkinut suomalaisia masennuskertomuksia 1980-90 -luvuilta ja havainnut, että masennusta pidettiin sairauden sijaan pikemminkin elämän ohimenevänä suvantovaiheena. Sen katsottiin ensisijaisesti liittyvän johonkin elämän vastoinkäymiseen, kuten läheisen kuolemaan tai työpaikan menettämiseen.
Koska masennusta ei pidetty yhtä helposti sairautena, siitä kärsiviä ei myöskään leimattu herkästi epänormaaleiksi.
– Rajanveto normaalin ja epänormaalin välillä meni enemmänkin siinä, oletko mielisairaalassa hoidossa vai et. Silloin oltiin arkikielen mukaan hulluja. Se ei ollut välttämättä vielä kummallista, jos voitiin kotona pahoin, Mäkilä kertoo.
Uusi tautiluokitus muutti käsityksiä masennuksesta
Koska mielisairauksia ei voi todentaa laboratoriakokeilla, psykiatrit ovat riippuvaisia mielisairauksien luokittelujärjestelmästä. Suuri käänne masennuksen historiassa tapahtui vuonna 1980, kun Yhdysvalloissa julkaistiin uusi tautiluokitus DSM-III. Siitä tuli myös osa suomalaista mielisairauksien luokittelujärjestelmää 1980-luvun lopussa.
DSM-III:n myötä mielenterveyshäiriöitä alettiin määritellä ensisijaisesti niihin liittyvien oireiden perusteella. Myös masennusdiagnoosiin liitettiin helppokäyttöinen oirelista, jonka avulla masennuksen pystyi tunnistamaan.
Tautiluokituksesta jätettiin lähes kokonaan pois potilaan elämäntilanne ja etiologia eli taudin syyt. Diagnoosin kannalta ei ollut oleellista, johtuivatko masennuksen oireet työelämästä tai vaikkapa parisuhteen rikkoutumisesta.
Masennusdiagnoosi ei liity elämäntilanteeseen
Mäkilän mukaan uuden tautiluokituksen tavoitteena oli luoda luotettavampia ja yhtenäisempiä diagnooseja, joita voitiin soveltaa niin käytännön hoitotyössä kuin tutkimuksessa. Psykiatrien lisäksi myös yhdysvaltalaiset vakuutusyhtiöt vaativat järjestelmää, jossa potilaat eivät voineet saada eri diagnooseja eri lääkäreiltä.
– Diagnooseihin liitettiin pitkiä oirelistoja, jotta diagnoosit olisivat mahdollisimman yhtenäisiä. Masennus määriteltiin niin, että sen pystyi tunnistamaan lähes samalla luonnontieteellisellä tarkkuudella kuin murtuneen polven, Mäkilä kuvailee.
Mäkilän mukaan uusi oireisiin perustuva masennusdiagnoosi mahdollisti sen, että sairauden kriteerit oli mahdollista täyttää yhä useamman suomalaisen kohdalla. Uusi tautiluokitus määritteli masennuksen sairaudeksi, jonka tunnusmerkkejä olivat vähintään kahden viikon ajan jatkuneet oireet, kuten väsyneisyys, unettomuus ja mielihyvän menetys.
– Kun mentiin kohti vuosituhannen loppua, psykotieteistä ja koko yhteiskunnasta alkoi tulla entistä diagnoosikeskeisempiä. Nykyään myös masennus ymmärretään ensisijaisesti sen diagnoosin kautta, eikä ympäristöä tai sairastuneen elämäntilannetta oteta juurikaan huomioon.
Sairaustietoisuus kasvaa ja masennus valtaa television
Masennuslääkkeiden käyttö ja masennuksesta johtuvat sairauspoissaolot alkoivat yleistyä 1990-luvulla Suomessakin. Masennustilastot kasvoivat samalla, kun kansalaiset sekä hoitoalan ammattilaiset oppivat tunnistamaan masennukseen kuuluvat oireet.
Mäkilän mukaan tietoisuutta masennuksesta lisäsivät erityisesti erilaiset hankkeet ja projektit, joissa keskityttiin muun muassa itsemurhien torjumiseen, ammattilaisten kouluttamiseen ja masennuksen ennaltaehkäisyyn. Kiinnostus masennuksen hoitoa kohtaan alkoi kasvaa myös psykiatrian ja psykologian ulkopuolella.
Uutta oli myös se, että masennusta alettiin pitää koko kansakuntaa koskevana uhkana.
Uusi tautiluokitus määritteli masennuksen sairaudeksi, jonka tunnusmerkkejä olivat vähintään kahden viikon ajan jatkuneet oireet, kuten väsyneisyys, unettomuus ja mielihyvän menetys.
– Kun aikaisemmin keskityttiin vain jo vakavasti sairastuneisiin potilaisiin, nyt alettiin lisäksi ajatella, että kuka tahansa voi sairastua masennukseen. Se oli valtava ideologinen muutos, Mäkilä kertoo.
Mäkilä huomauttaa, että masennustilastojen taustalta löytyy myös yhteiskunnalliseen tilanteeseen liittyvää psyykkistä kärsimystä. Erityisesti 1990-luvun alun synkät lamavuodet olivat koetelleen suomalaisia, mikä todennäköisesti näkyi myös masennuksen kasvuna.
Masennus tuli suomalaisten arkeen myös viihteen kautta. Siitä tuli 90-luvulla populaarikulttuurin ilmiö.
Kotimaiset ja ulkomaiset TV-sarjat toivat 1990-luvulla ruutuun fiktiivisiä ja oikean elämän henkilöitä, jotka sairastivat masennusta. Kun vielä 1970-luvulla Jack Nicholsonin tähdittämä menestyselokuva Yksi lensi yli käenpesän lietsoi psykiatrian vastaista ilmapiiriä, uudet tarinat olivat myönteisempiä.
Uutta oli myös se, että masennusta alettiin pitää koko kansakuntaa koskevana uhkana.
Monet seurasivat esimerkiksi psykiatri Ben Furmanin keskusteluohjelmaa, jossa hän auttoi ihmisiä mielenterveyteen liittyvissä ongelmissa. ”Suomen Dr Phil” toi masennuksen ja muut mielenterveyden häiriöt kaikessa karuudessaan suomalaisten kotisohville.
– Omalla nimellä masennuksesta kertominen alkoi yleistyä 90-luvun lopulla. Erityisesti Neil Hardwickin ja Tellervo Koiviston tarinat tulivat koko kansalle tutuiksi, Mäkilä kertoo.
Entinen Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri on muistellut MTV3:n haastattelussa, kuinka Koiviston esiintulon aikoihin masennuksesta ei vielä voinut puhua. Hänen mukaansa julkisuuden henkilöiden ulostuloilla on ollut suuri merkitys siinä, että ihmiset ovat uskaltaneet tunnustaa sairastavansa masennusta.
Lääkeyhtiöt lietsomassa sairauksia
Masennuksen historiasta ei voi puhua ilman, että mainitsee yhdysvaltalaisia lääkeyhtiöitä. Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professorin Petteri Pietikäisen mukaan masennuksen ja muiden mielenterveyden häiriöihin liittyvien diagnoosien yleistyminen ei olisi ollut mahdollista ilman lääkeyhtiöiden sairauden lietsontaa.
Uusien oireperusteisten tautiluokituksien myötä sairauden syitä alettiin etsiä ihmisten elämän sijaan mielestä ja aivoista. Enää ei puhuttu psyykkisistä konflikteista, vaan matalista seronotiinitasoista ja masennuslääkkeistä, Pietikäinen luonnehtii.
– Taustalla vaikutti myös teknologinen kehitys, joka teki aivokuvantamisesta mahdollista. Sen avulla pystyttiin tutkimaan muun muassa aivojen välittäjäaineita ja biomedikaalisia muutoksia.
Uusi psykiatrinen ihmiskuva palveli erityisesti lääkeyhtiöitä, koska keskeisenä hoitona aivokemiallisiin häiriöihin pidettiin lääkitystä. Pietikäisen mukaan lääkeyhtiöt eivät kuitenkaan kaupittele lääkkeitä ainoastaan sairastuneille, vaan ne myös luovat uusia terveysuhkia.
Enää ei puhuttu psyykkisistä konflikteista, vaan matalista seronotiinitasoista ja masennuslääkkeistä.
– Lääkeyhtiöt ovat panostaneet psyykelääkkeiden markkinoitiin ja tuotekehittelyyn, koska mielenterveyden piiriin on helpompi luoda uusia ongelmia. Somaattiset sairaudet ovat tarkemmin mitattavia ja siten muuttumattomampia.
Pietikäinen kertoo esimerkin 1950-luvulta, kun ahdistuslääkkeet lanseerattiin ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa. Lääkeyhtiöt saivat valtavan mainoskampanjan avulla ihmiset uskomaan, että ahdistuslääkkeet kuuluvat joka kodin lääkekaappiin. Niiden ei enää katsottu olevan vain sairaita, vaan meitä kaikkia varten.
80- ja 90-luvuilla lääkeyhtiöt alkoivat markkinoida entistä enemmän erilaisia masennuslääkkeitä myös Suomessa. Lääkeyhtiöt pyrkivät vaikuttamaan tavallisten kuluttajien lisäksi myös lääkäreihin, tutkimuksiin ja hoitosuosituksiin.
Masennuslääkkeet ovat auttaneet lukuisia ihmisiä takaisin jaloilleen, mutta niiden hyödyllisyydestä on myös ristiriitaista näyttöä.
Yksi äärimmäinen esimerkki lääkeyhtiöiden vaikuttamistyöstä on GlaxoSmithKlinen tapaus. Yhtiö tuomittiin mittaviin 2,4 miljardin euron korvauksiin Yhdysvalloissa, koska se muun muassa markkinoi masennuslääkkeitä alaikäisille, joille ne eivät soveltuneet. Markkinoinnissa hyödynnettiin virheellisiä lääketieteellisiä julkaisuja ja lääkärien lahjontaa.
Pietikäinen kuitenkin huomauttaa, että lääkeyhtiöiden toimintaa seurataan nykyään aikaisempaa tarkemmin. Esimerkiksi lääkäreiden tulee julkaisuissa kertoa taloudellisista kytköksistään ja lääkefirmojen on oltava avoimia myös heidän tuotteitaan koskevista epäsuotuisista tutkimuksista.
Yhteiskunta ja ihmiset tarvitsevat diagnooseja
Masennuksen ja muiden diagnoosien yleistyminen liittyy myös hyvinvointivaltion rakenteiden ja palveluiden kehittymiseen. Nykyään on lähes mahdotonta kuvitella yhteiskuntaa ilman diagnooseja.
– Niin sosiaaliturvajärjestelmä, oikeuslaitos kuin vakuutusyhtiötkin vaativat tarkkoja diagnooseja. Sama koskee myös työelämää. Edes lähiomaisen kuolema ei aina ole hyväksyttävä syy olla poissa töistä, jos ei ole jotain diagnoosia, Mäkilä kuvailee.
Myös avun saaminen masennukseen edellyttää useimmiten diagnoosia. Esimerkiksi Kela ei myönnä tukea psykoterapiaan ilman psykiatrista diagnoosia.
Pietikäisen mukaan mielenterveysdiagnoosien suuret määrät eivät olisi mahdollisia, jos yhteiskunta ei tarjoaisi niistä etuja. Diagnoosien avulla voi saada paitsi sairauslomaa ja hoitoa, niin myös tieteellisen oikeutuksen omalle kärsimykselle, mikä saattaa edistää parantumistakin.
Suomalainen kansantauti — totta vai tarua?
Vielä muutama vuosikymmen taaksepäin vain harvat hakeutuvat hoitoon masennuksen takia. Nykyään masennuksesta puhutaan suomalaisena kansantautina. Ovatko suomalaiset todella masentuneempia nykyään kuin aikaisemmin?
– Tunsivatko ihmiset vähemmän jotain, vaikkapa vuonna 1965, mitä nykyään pidetään masennuksena? Ihan mahdotonta sanoa, Mäkilä vastaa.
Mäkilä ei pidä tarkkaa vertailua mahdollisena, koska ei ole olemassa yhtä historian yli ulottuvaa määritelmää masennukselle. Hän huomauttaa, että myös tällä hetkellä elää rinnakkain erilaisia masennuskäsityksiä.
Pietikäinen taas on sitä mieltä, että mielenterveyden häiriöt yleisesti eivät ole pitkällä aikavälillä kasvaneet. Yhdeksi todisteeksi hän mainitsee suomalaisten kansanterveyttä eri aikoina kartoittaneet tutkimukset, joiden perusteella mielenterveysongelmat olivat yleisiä jo vuosikymmeniä taaksepäin.
Toinen vahva argumentti Pietikäisen mukaan on kasvatuksen inhimillistyminen, jonka johdosta lasten ja nuorten mielenterveys on parantunut. Vielä 50-100 vuotta sitten esimerkiksi ruumiillinen kuritus oli vielä yleistä.
Tunsivatko ihmiset vähemmän jotain, vaikkapa vuonna 1965, mitä nykyään pidetään masennuksena?
Myös vammaisia, mielenterveyspotilaita ja naisia kohdellaan Suomessa paremmin kuin koskaan, Pietikäinen listaa myönteistä kehitystä.
– Naisten kohtelu on tässäkin maassa ollut todella häpeällistä.
Kaikki ei ole kuitenkaan mennyt parempaan suuntaan. Elämme entistä vahvemmin kilpailuyhteiskunnassa. Jatkuva kilpailu työ- ja opiskelupaikoista aiheuttaa enemmän henkistä pahoinvointia kuin vielä täystyöllisyyden aikaan, Pietikäinen huomauttaa.
Lisäksi ilmastonmuutos ja muut globaalit ongelmat vaikuttavat erityisesti nuorten mielenterveyteen. Tulevaisuus näyttäytyy monille ennalta-arvaamattomana ja riskien kyllästämänä.
– Nykyään on helppoa löytää syitä, joista ahdistua tai masentua. Tietomäärä on kasvanut ja median tapana on uutisoida ensisijaisesti ongelmista.
Ylidiagnosointi tekee meistä kaikista epänormaaleja
Vaikka diagnoosit voivat tarjota apua ja turvaa, Mäkilä ja Pietikäinen ovat huolissaan ylidiagnosoinnista. Yhä useampi elämänalue on lääketieteen valvovan katseen alle ja elämän eri vastoinkäymisiin haetaan entistä enemmän apua psykiatriasta.
– Ylidiagnosoinnin yksi ongelma on siinä, että sosiaalisista ongelmista tehdään yksilön ongelmia. Oireita pitää ilman muuta hoitaa, mutta lisäksi pitäisi katsoa laajemmin, minkä takia ihminen on joutunut ahdinkoon, Pietikäinen sanoo.
Pietikäisen mukaan masennuksessa on monesti kyse loppuunpalamisesta, jota työelämän kasvavat vaatimukset aiheuttavat. Toisin kuin esimerkiksi Hollannissa, työperäinen uupumus ei kuitenkaan ole Suomessa virallinen sairaus. Sen sijaan uupuneet työntekijät passitetaan sairaslomalle usein masennusdiagnoosin kanssa.
Ylidiagnosoinnin yksi ongelma on siinä, että sosiaalisista ongelmista tehdään yksilön ongelmia.
Ylidiagnosointi myös kaventaa käsityksiä siitä, mikä kuuluu normaaliin elämään. Pietikäinen on huolissaan, että suvaitsevaisuus ihmiselämän moninaisuutta kohtaan katoaa, kun yhä useammat elämän takaiskut ja inhimilliset toimintatavat nähdään sairautena.
Vuonna 2013 julkaistiin DSM-5, jonka perusteella läheisen kuolemasta johtuva suru voidaan diagnosoida entistä helpommin masennukseksi. Edellytyksenä on, että syvää surua on keskittymis- ja univaikeuksineen jatkunut yli kaksi viikkoa.
Mäkilän mukaan sairausdiagnooseihin pitää suhtautua neutraalisti silloin, kun ihminen tarvitsee niitä. Hän kuitenkin toivoo kulttuurista muutosta, jossa ihmiset voisivat olla ujoja, surullisia tai vilkkaita ilman, että se nähdään heti sairautena. Sairauden ja epänormaalin stigma voi nimittäin olla itse sairautta vaarallisempi.
– Olen lukenut lukuisia mielisairauteen liittyviä tarinoita, joissa häpeä aiheuttaa enemmän kipua kuin itse sairaus. Nyt meillä on hyvin kapea kuva siitä, mitä ihminen saa olla. Mielen erilaisuuden ei pitäisi tarkoittaa mielen kärsimystä.
yle.fi
