Järkyttävä tapahtuma lapsuudessa johti Satu Hassin elämään kaksoiselämää.

Satu Hassi muistelee teini-ikään asti kirkkaasti, mutta taistolaisuutta hän ei erittele kunnolla.

Muistelmat
Satu Hassi: Mannerheim-solki ja punalippu. Siltala. 400 s.
Suuret ikäluokat lähestyvät muisteluikää. Luvassa on aineellista edistystä ja koulutushyppyjä; hartiapankkitalot kohoavat, ostetaan televisiot ja autot, ja sukujen ensimmäisiä valkolakkeja juhlitaan.
Satu Hassi (s. 1951) on tiukasti ottaen hiukan suuria ikäluokkia nuorempi. Mutta keskipolven poliitikko hahmottelee Mannerheim-solki ja punalippu -muistelmissaan myös 1950–60-lukujen keskeisiä reittejä, vaikka etusijan saa suvun ja perheen tarkkapiirtoinen rekonstruktio. Hassin muisti on ällistyttävä.
Kerrontaa jämsäläiseltä Hassinkylältä, Tampereelta ja muualtakin maustaa tiukka perheyhteys. Kesät ja matkat olivat tärkeitä nelihenkiselle perheelle, ja talvisin opiskelivat niin lapset kuin vanhemmat. Isä Osmo Hassi eteni Tampereen teknillisen korkeakoulun proffaksi ja rehtoriksi, äiti Maija-Liisa Hassi sairaanhoito-opiston rehtoriksi, ja ajanoloon lapset päätyivät teekkareiksi.
Satu Hassi kävi innolla partiossa. Liike tarjosi ohjattua yhdessäoloa, siveysoppia, käytännön niksejä ja valmiuksia – ja vankan nipun ideologista aatosta ja paatosta. Puritaaninen isänmaallisuus eli lujassa 1960-luvulla, ja Satu omaksui opit ja laulut.
Vain 11-vuotiaana hänelle tapahtui järkyttävä asia: kaksi puolituttua poikaa, ”lättähattua”, raiskasi hänet. Satu Hassi kirjoittaa: ”Kun pojat viimein päästivät minut vapaaksi ja livahtivat pois, tiesin olevani häväisty. Minulla ei ollut sanoja sille, mitä oli tapahtunut, mutta tiesin, etten voi kertoa kenellekään.”
”Siitä alkaen elin kaksoiselämää.”
Tytössä kyti raskauden pelko. Kuukautiset alkoivat sittemmin, mutta häpeä ei siihen loppunut. Hän toteaa, että onnekseen hän sai teininä kokea normaalin seksuaalisen viriämisen, ilman ylittämätöntä traumaa. Hän pohtii, miten niille nyt noin seitsemänkymppisille raiskaajille mahtoi käydä elämässä – jatkoivatko uraansa?
Hassin henkinen murros, ja loikka oikealta vasemmalle, aktualisoitui keväällä 1966. Tuli kaksi impulssia: hän luki Täällä Pohjantähden alla -trilogian samalla kun vasemmisto voitti enemmistön eduskuntaan. Hetken ajan hän kävi limittäin partiossa ja teiniaktiivien kuvioissa.
Äkkiä kaikki oli toisin.
1960-luvun jälkipuoliskolla kuohui. Teiniliitto radikalisoitui, eri kampanjat ja kehitysmaataksvärkit nostivat innostusta jos vastustustakin. Kun Aamulehti nimeltä mainiten solvasi taksvärkkiä organisoinutta 18-vuotiasta Satu Hassia, hänen oikeistolainen isänsä otti puhelun päätoimittajalle: ”Meidän tytön haukkuminen saa loppua nyt.” Harvinaisen fiksu teko.
”Mosambik-taksvärkistä tuli poliittinen tulikokeeni”, Satu Hassi arvioi. Monet virrat veivät nuoria vasemmalle, ja sinne heitä vahvasti tuuppi myös ajan rientoa suvaitsematon oikeisto.
Vuosien 1969–70 kiepsahdus jäykkään taistolaisuuteen jää Hassilta kelvollisesti tulkitsematta. Ilmassa roikkuu kysymyksiä: Minne hukkuivat asiapohjaiset epäilyt reaalikommunismia kohtaan? Minne hävisi perin kriittisten nuorten itsekritiikki?
Skp:n vähemmistö tuntui ”johdonmukaisimmin marxilaiselta” ja nuortaistolaispomot ”karismaattisimmilta”, Hassi toteaa. On se svengaava (ja sinänsä varmaan tosi) aikalaiskäsitys, joka ei silti avaa tyydyttävästi ilmiön pimeimpiä lokeroita. Kyse ei lopulta ollut tyylistä tai marxismin hienouksista, vaan infantilismin raa’asta voimasta.
Hassi kuului Sosialistisen opiskelijaliiton SOL:n ytimeen. Enimmäkseen se tarkoitti näännyttäviä kokouksia ja julkilausumia, oikeaoppisten byrokratiaa. Sädekehä puristi otsaa.
Hän sentään onneksi kertaa oikeita mittelöitäkin, esimerkiksi Otaniemen teekkarien kesken. Laitavasemmisto nautti parin vuoden ajan laajahkoa tukea tuossa perikonservatiivisessa linnakkeessa, jonka ulkoseinälle arkkitehtiopiskelijat jopa vetivät banderollin: ”Rakennamme vasta kapitalismin raunioille”.
Taistolaisaika typistyy kuivakoiksi kuviksi verrattuna Hassin aiempiin seikkailuihin Teiniliiton matka-agitaattorina. Enenevästi siteerataan dokumentteja, vaikka lukija kaipaisi Hassin omaa jälkianalyysia. 1970–80-luvun taitteen orastavat irtioton oireet hän esittää jo painokkaammin; suunta kohti vihreää feminismiä alkoi hahmottua.
Porttina vapauteen oli myös kirjailijantyö. Hassi debytoi Magdaleena ei häpeä enää -runoteoksellaan vuonna 1984.
Odotin Mannerheim-solki ja punalippu -muistelmilta enemmän. Teos ei suinkaan ole informaatiosta tyhjä, mutta poliittisesti kiihdyttävintä vuosikymmentä Satu Hassi reflektoi liian varoen. Ote ei ole peittelevä mutta pintaan jäävä.
Teininä kuplii vielä villisti, sitten tulee kesympää.
https://www.hs.fi