Ihmisen lahja sekä haaste on samaan aikaan käsittämätön kyky selviytyä. On uskomatonta, että lapsi selviytyy lähes minkälaisessa tunneilmastossa hyvänsä. Selviytyy sopeuttamalla itsensä sellaiseen koloon, missä selviää.
Nämä selviytymismallit jäävät kuitenkin päälle. Niistä alkaa tulla automaatioita, joita toistamme aikuisena elämässämme ja ihmissuhteissamme.
Vaikka enää ei tarvitsisi vain selviytyä, suojamuurit suojaavat meitä alitajuntaan painetulta kivulta, turvattomuudelta ja hädältä, jonka kanssa on joskus jäänyt toistuvasti yksin. Hyvässä ja turvallisessa terapia- tai ohjaussuhteessa on tilaa sanoittaa ja kohdata näitä tunteita ääneen ilman pelkoa siitä, että oma kokemus tulee mitätöidyksi tai että sen päälle tarjotaan jotain näppärää ”kaikella on tarkoitus” -korttia liian nopeasti.
Taakkasiirtymästä on ollut viime aikoina yhä enemmän puhetta. Se tarkoittaa sitä, että ne traumat ja tuskat, jotka jäävät tunnetasolla vanhemmalta käsittelemättä, siirtyvät lapsen kannettavaksi jollain tavalla. Minun tuskani on samaan aikaan minulle yksilöllistä, mutta sen juuret voivat olla pitkällä sukupolvien ketjussa.
Olen kuullut sanottavan, että sota-ajan traumoista eheytymiseen menee 5–6 sukupolvea. En valitettasti tiedä lähdettä, mutta jokin tässä tuntuu todelta. Ei ole vielä montaakaan sukupolvea, kun elämä on ollut lähes pelkkää selviytymistä. Ei silloin ole ollut tilaa syvempien tarpeiden täyttämiselle, tunnesäätelytaitojen harjoittelulle tai edes välttämättä toisen ihmisen kohtaamiselle. Tämä historia kulkee jollain tavalla suorasti tai epäsuorasti jokaisen meidän matkassa.
Haluan uskoa, että tässä maailman ajassa meillä on riittävästi resursseja pysähtyä ja tehdä oma osamme, jotta emme enää jatkaisi kivun kierteitä. Ja nyt aletaankin olla jo aika herkällä alueella: Syytetäänkö vanhempia ja isovanhempia? Auttaako menneisyyden miettiminen?
Itse uskon syvästi (ja myös ohjauksissani toistuvasti tämän havaitsen), että eheytymisen tiellä auttaa, kun menneestä voidaan puhua ja tunteita sallia ilman, että ketään täytyy puolustella tai nimetä kaiken syntipukiksikaan. Helpottaa, kun näkee ja antaa itsensä kokea, että on todella jäänyt vaille.
Yksi omaa prosessiani kantanut lause on: ”The cure for the pain, is in the pain” eli suomennettuna ”Vastaus kipuun, on kivun keskellä”. Se on juuri siellä, missä sitä vähiten odottaisi, juuri siellä, minne ei ainakaan haluaisi katsoa.
Meillä on enemmän tai vähemmän käsittelemättömiä tiedostamattomaan painettuja kipuja ja traumoja, joita on vältelty ehkä vuosia addiktioilla, suorittamisella tai millä hyvänsä. Syvän kivun äärelle pysähtyminen ei ole mikään vitsi. Siihen saa kaivata apua. Suositukseni onkin löytää sellainen turvallinen tila ja ihminen, jossa kipu saa kannatellun tilan tulla näkyville.
Lapsena me kaikki synnymme hyvin herkkään kohtaan. Olemme täydellisen riippuvaisia vanhempiemme hoivasta ja rakkaudesta, riippumatta siitä, miten tasapainoisia tai kykeneviä he ovat turvallisen kiintymyksen luomiseen. Lapsi ei tarvitse täydellistä vanhempaa, mutta hän tarvitsee riittävän tasapainoisen vanhemman.
Vanhemman omat käsittelemättömät traumat voivat hankaloittaa suhdetta lapseen. Osa näistä traumaattisista kokemuksista voi olla varastoituneena implisiittisen muistin aluelle, eli aikuisen omaan tiedostomattomaan. Ei-kielellinen vuorovaikutus taas on paljon impliittisen muistin ohjaamaa.
Lapsen tulo voi nostaa esiin vanhemman omia traumoja, ja heikosti tiedostettuna ne voivat saada reagoimaan tavoilla jotka ovat emotionaalisesti tai fyysisesti turvattomia. Toivottavasti tällaisista asioista voitaisiin puhua jo vaikka neuvolassa ja ohjata ihmisiä avun piiriin jo hyvissä ajoin. Apua ei ole häpeä hakea, vaan se on suurta viisautta.
Vanhemmat parhaimmillaan luovat lapselle turvallisen pohjan elämään. Alla erittelen vielä hieman kohtia, jotka tähän turvalliseen pohjaan vaikuttavat.
Turvallinen pohja
- Vanhemman riittävä henkinen taspainoisuus
- Kyky huolehtia lapsen fyysisistä JA emotionaalista tarpeista (esim. kuulluksi ja nähdyksi tulo, tarve yhteyteen)
- Kyky jakaa iloa lapsen kanssa ja antaa myönteistä palautetta
- Kyky erottaa omat tarpeet lapsen tarpeista ja tunteista
- Kyky asettautua lapsen asemaan
- Pääasiassa johdonmukaisuus ja selkeys kasvatuksessa
- Kyky luoda ja ilmaista turvallisia rajoja lapselle
- Kyky vastaanottaa ja sietää lapsentunnereaktioita
Voit tutkailla omaa kokemustasi, miten nämä kohdat ovat sinulla täyttyneet. Entä mitä olet jäänyt vaille? Mitä olisit kaivannut enemmän? Entä miten nämä asiat ovat täyttyneet sinun vanhemmillesi? Mitä he olisivat kaivanneet? Entä mahdollisesti isovanhemmillesi?
Huomaat varmasti, että jokainen kantaa omaa lastiaan. Se ei silti ole oikeutus satuttavalle kohtelulle, vaikka tuokin ymmärrystä.
Rakkauden ja yhteyden alueella alkunsa saaneet haavat pääsevät parhaimmillaan eheytymään turvallisessa vuorovaikutussuhteessa.
Esimerkiksi terapiassa tekniikoita keskeisempää on turvallinen terapiasuhde sekä kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Jos tarvitset tukea oman lapsuutesi käsittelyyn, kannustan siihen lämpimästi. Olen itse hyötynyt valtavasti hyvästä terapiasuhteesta, ja ohjauksissani jatkuvasti huomaan, miten arvokasta on turvallisessa vuorovaikutuksessa pysähtyä kipeiden asioiden äärelle. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta suhdetta siihen voi.
Kirjoituksessa olen käyttänyt lähteeenä mm. Duodecimin Psykiatria-kirjaa ja Terapiasuhteessa olemisen taito -kirjaa sekä omia kokemuksiani.
