Ida luuli voivansa paremmin kuin pitkään aikaan, mutta meni läheistensä mieliksi päivystykseen. Nyt hän kertoo, millaista on joutua tahdosta riippumattomaan hoitoon.
Viime kesänä masennuksen musta pilvi tuntui viimein väistyvän. Ida Niemelä ajatteli optimistisesti, että olisi viimein alkanut parantua toden teolla.
– Koin voivani todella hyvin. Olin toimelias ja minulla oli energiaa tehdä vaikka mitä.
Samalla hän nukkui todella vähän, nautti aiempaa runsaammin alkoholia ja käytti holtittomasti rahaa.
– Saatoin siivota kotona koko päivän, vaikkapa seitsemän tuntia putkeen. Olen tavallisestikin puhelias, mutta enää minulta ei meinannut saada puheenvuoroa, Ida kertoo.
Lähipiiri oli seurannut huolestuneena Idan menoa. Eräänä iltana, kun Ida oli ollut ystävänsä luona kylässä ja vauhdikkaalla päällä, tämä nosti asian puheeksi: Idan kannattaisi käydä päivystyksessä.
Tahdosta riippumaton hoito
Ida suostui, vaikka koki, ettei hänellä ollut mitään hätää. Kun psykiatri päivystyksessä suositteli Idalle osastohoitoon hakeutumista, Ida ei nähnyt sille tarvetta.
– Hän sanoi, että tule yhdeksi yöksi, niin ystävä ja äiti, jotka tulivat mukanani päivystykseen, saavat mielenrauhan ja pääsevät nukkumaan rauhassa. Se sai minut suostumaan.
Seuraavana aamuna Ida meni odottavaisin mielin tapaamaan osaston lääkäriä. Kunhan paperityöt olisi tehty, hän pääsisi pois, Ida ajatteli.
Lääkärin vastaus ei kuitenkaan ollut sitä, mitä Ida odotti. Ida kertoo, että hänellä oli tunnistettu niin voimakkaat manian oireet, että tahdosta riippumattoman hoidon kriteerit täyttyivät hänen kohdallaan.
– Se oli aluksi aivan hirveää. Olin sitä mieltä, ettei minua vaivannut mikään, joten ajattelin, että minua pidetään vankina ja että kaikki ovat kääntyneet minua vastaan, Ida muistelee.
Kun osastolla aloitettu uusi lääkitys alkoi hiljalleen vaikuttaa, todellisuus alkoi valjeta Idalle. Hänen käytöksensä ei sittenkään ollut normaalia.
Tahdosta riippumaton hoito
Ihminen voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, siis niin sanottuun pakkohoitoon, jos jokainen näistä kolmesta edellytyksestä täyttyy hänen kohdallaan:
1. Hänen todetaan olevan mielisairas. Tahdosta riippumattoman hoidon perusteena olevaksi mielisairaudeksi katsotaan sellainen vakava mielenterveyden häiriö, johon liittyy todellisuudentunteen häiriintyminen siten, että tilaa voidaan pitää psykoottisena.
2. Hän on mielisairautensa vuoksi hoidon tarpeessa niin, että hoitamatta jättäminen olennaisesti pahentaisi hänen tilaansa, vaarantaisi hänen terveytensä tai turvallisuutensa, tai vaarantaisi muiden ihmisten terveyttä tai turvallisuutta.
3. Muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu hänen käytettäväkseen tai ovat riittämättömiä hänen hoitoonsa.
Lähde: Valvira
Kaksisuuntainen mielialahäiriö
Idalla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, kun hän oli tahdosta riippumattomassa hoidossa osastolla.
– Se oli kova isku. Asian hyväksymiseen meni kauan ja oikeastaan sulattelen asiaa edelleen.
Idalla oli aikaisemmin diagnosoitu masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, bulimia, epävakaa persoonallisuus ja ADHD, joihin hän oli saanut hoitoa. Ida on kertonut matkastaan Ei mikään kiiltokuva -blogissaan.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi oli aikaisempia hankalampi pala niellä.
– Aikaisemmin minulla oli teoreettinen mahdollisuus parantua, mutta tämä tulee olemaan minulla koko loppuelämäni. Kun puhuin asiasta hoitajien ja lääkäreiden kanssa, sanoin, etten suostu tähän diagnoosiin. Mutta eihän se niin mene.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö on usein krooninen, ja sen hoidossa keskitytään ehkäisemään mania- ja masennusjaksojen uusiutumista, kertoo Käypä Hoito. Lääkityksen lisäksi myös elämäntavat kuten säännöllinen elämänrytmi ja stressin välttäminen auttavat mielialan pitämisessä tasaisena.
– Osastollakin murehdin, että elämästäni tulee tämän jälkeen tylsää. Hoitajat nauroivat, että ei se ihan niin mene, vaikka säännölliset elämäntavat ja alkoholin käytön välttäminen auttavatkin.
Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön aloitettu lääkitys tuntuu tehoavan, eikä se ole ainakaan toistaiseksi aiheuttanut haittavaikutuksia, Ida iloitsee.
Ida kertoo kokemuksistaan myös Instagram-tilillään. Jos upotus ei näy, voit katsoa kuvan täältä.
”Tuntui ristiriitaiselta”
Niin sanottuun pakkohoitoon joutuminen oli Idalle erikoinen kokemus.
– Olen ennen ollut vapaaehtoisesti osastolla. Olen kokenut myös sen, että olisin halunnut osastolle sinne pääsemättä, joten siksi tuntui tällä kertaa ristiriitaiselta olla osastolla vastoin tahtoani.
Hoito oli suurimmaksi osaksi keskusteluhoitoa. Ida kertoo, että yritti aina neuvotella itseään pois, jos joku puhui hänen kanssaan.
Lokakuun alkupuolella Ida kotiutettiin viimein. Sitä edelsi pari kotiharjoittelukertaa, joiden aikana hän sai ensin viettää kotonaan yhden yön, sitten kaksi.
– Se on hyvä systeemi, joka antaa mahdollisuuden kokeilla pärjäämistä ja helpottaa takaisin palaamista, jos sen kokee tarpeelliseksi, Ida kertoo.
– Ensimmäisiä kertoja kotona ollessani mietin, kuinka toimia, koska kukaan ei ollutkaan katsomassa perääsi. Laitostuminen tapahtuu yllättävän nopeasti, jos on tottunut siihen, että ympärillä on koko ajan ihmisiä valvomassa.
Ida kertoo, että oli aluksi vihainen äidille ja ystävälleen, vaikka tiedosti, etteivät he määränneet häntä pakkohoitoon. Hän on puhunut asian läpi heidän kanssaan ja ymmärtää nyt heidän näkökulmansa.
– Heillä ei ollut vaihtoehtoja.