Kahden lapsen menetys vei Helena Heiskasen elämästä vuodenajat ja voimat. Sitten hän löysi lapsuutensa hevoset ja uuden työn. Elämä jatkuu, vaikka suru säilyy.
Tirri miettii hetken. Ottaa sitten pari tunnusteluaskelta kohti jättimäistä noppaa ja tönäisee sitä turvallaan. Noppa kiepsahtaa.
On varhainen ilta, niin valoisa, ettei kellon kulkua meinaa muistaa. Kevät tuoksuu ilmassa ja hevosten harjoissa, se pilkottaa aavistuksena oksistossa. Helena Heiskanen rapsuttaa Tirriä korvan takaa ja siirtää nopan vähän kauemmaksi.
– Minulla hujahti vuosien ajan keväät ja orastava vihreys ihan ohi, kunnes taas yhtenä vuonna huomasin, että kas, nythän on hiirenkorvat, Helena toteaa.
Ne keväät, joita Helena ei huomannut, eivät hujahtaneet ohi kiireessä. Helenan elämässä keväät olivat vain yhtä surullisia vuodenaikoja kuin muutkin ja samantekeviä. Eikä niissä ollut värejä.
Helena Heiskasen surun tarinassa on palattava vuosikymmeniä taaksepäin, vuoteen 1993 ja suureen ilonhetkeen.
Silloin Heiskasen perheeseen syntyi esikoinen, terve tyttö, onnen täyttymys.
Ensimmäiset kuukaudet kuluivat vauvahuurussa. Niiden mentyä Helena alkoi hiljalleen huolestua. Kaikki ei tuntunut olevan niin kuin ehkä olisi pitänyt.
– Ensin neuvolalääkäri totesi minun olevan hysteerinen, kun epäilin, ettei tytöllä ole kaikki kohdallaan, sillä hän oli niin itkuinen, oksensi rajusti eikä motoriikkakaan tuntunut kehittyvän.
Pian kuitenkin huomattiin, että äiti oli ollut oikeassa, lapsella ei ollut kaikki niin kuin piti. Lasta alettiin tutkia enemmän.
– Elämä silti jatkui. Emilia oli kehityksen viivästymistä huolimatta iloinen lapsi.
«Se tuntui järjenvastaiselta: eihän näin voinut tapahtua»
Kuuden vuoden päästä Emilialle syntyi veli Arsi ja muutaman vuoden jälkeen vielä sisko, Tuulia.
Helena alkoi taas epäillä ongelmia: Tuulia ei liikkunut normaalisti, eikä hän tuntunut näkevän. Se tuntui järjenvastaiselta: eihän näin voinut tapahtua. Mutta niin tapahtui ja siihen oli sopeuduttava.
– Tuulia oli lopulta vielä vaikeammin vammainen kuin Emilia. Hänellä oli kaihikin jo lähestulkoon syntyessään. Olin siitä lähtien aika lailla siitä lähtien kiinni tyttöjen hoidossa.
Tytöt tarvitsivat apua kaikessa: kommunikoinnissa, syömisessä, liikkumisessa. Heillä oli lisähappi- sekä imulaitteet ja arkeen alkoi ilmestyä äkkilähtöjä sairaalaan.
Hyviä hetkiäkin oli. Kun Helena pääsi Emilian kanssa ratsastamaan, tyttö kihersi ilosta. Tai kun vain oltiin yhdessä perheen kesken, eikä hetkeen kenelläkään ollut hätää, elämästä iloittiin yhdessä.
– Koska tyttöjen sairauteen ei löytynyt diagnoosia, emme tienneet, miten ja kuinka kauan elämä oikein jatkuisi sellaisena. Oli elettävä hetkessä.
Tyttöjen tila kuitenkin huononi vuosi vuodelta. Kun tyttöjen saturaatiomittareiden öiset hälytykset herättelivät yhä useammin, Helena huomasi tekevänsä katkonaisissa unissaan jo luopumistyötä.
– Yhdessä unessani pyörittelin häämekkoani, josta olin myöhemmin tehnyt lapsille kastemekot. Mietin siinä unessa, että miten tästä saisin arkkuun mekon.
Pian unen jälkeen Emilia kuoli.
Tuulian kuoltua elämästä tuli hiljaista ja tyhjää
Suru oli repivää, henkeäsalpaavaa, mutta arkea oli jatkettava. Tuulia tarvitsi yhä apua ympäri vuorokauden ja Arsi-poika äitiään.
Saman vuoden syyskuussa, vuonna 2007, kun Arsi oli aloittanut ensimmäisen luokan, Tuulian tila huononi nopeasti.
– Tuulia kuoli perjantaipäivänä meillä kotona. Se oli meidän toiveemme, että tytöt saivat olla kotona loppuun saakka, meidän sylissämme ja se onnistui.
Tuulian kuoltua elämästä tuli hiljaista ja tyhjää. Jokainen suri tavallaan. Helena olisi halunnut lähinnä nukkua. Mies palaili sairausloman jälkeen töihinsä.
»Marraskuussa Kelasta tuli kirje, että mieheni parin viikon pituinen sairausloma oli hylätty – lapsen kuolemaa ei katsottu sairauden syyksi. Silloin suutuin niin, että menin paikalliseen konttoriin, istuuduin tuoliin ja kysyin virkailijalta, että olisiko hän työkykyinen, jos olisi menettänyt kaksi lasta vuoden sisällä.»
Virkailija vastasi Helenalle, ettei olisi ja hälytti paikalle vartijan. Keskustelu oli päättynyt. Helena tunsi vihaa ja epäuskoa yhteiskuntaa kohtaan. Miksi se kohteli heitä niin kaltoin? Vuosien valvominen alkoi tuntua fyysisenä painona ruumiissa.
– En tiedä, miten olisin ylipäätänsä enää noussut sängystä, jos meillä ei olisi ollut Arsia – ja ellei mieheni olisi puskenut minua lempeästi sängystä ylös.
«Kaikenlaiset surukliseet tuntuivat loukkaavilta»
Mitä elämällä on enää tarjottavaa, kun ihminen kohtaa musertavan surun? Viisitoista vuotta sitten Helenalla ei ollut siihen vastausta. Eikä voimia suunnitella tulevaa.
Vajaan neljän kuukauden kuluttua Tuulian kuolemasta hänen oma sairauslomansa kuitenkin päättyi.
– Menin kuntoutuskurssille, mutta se oli niin mitäänsanomatonta, että suorastaan ärsytti nousta sinne aamuisin.
Helena palasi vanhaan ammattiinsa kuntohoitajaksi kuntoutuslaitokseen.
– Tein täyttä työpäivää, jotta olisin ollut valmis yöpuulle, kun tulin kotiin.
Viha maailmaan laimeni, mutta niin laimeni elämässä kaikki muukin.
– Maailmastani hävisi värit, kodin verhoiksikin valikoitui vain pliisun värisiä.
Myös ihmisiä hävisi ympäriltä. Helena tunsi olevansa kuin lyttyyn painunut, mutta silti hänestä alkoi tuntua, että ihmiset odottivat surun jo hälventyvän. Monissa hyvääkin tarkoittavissa lausahduksissa Helena kuuli julman kaiun.
– Kaikenlaiset surukliseet tuntuivat loukkaavilta. Kun joku totesi, että jokaiselle annetaan sen verran kuin hän kestää, olisi tehnyt nyökyttelyn sijaan lähinnä mieli vetää sanojaa lättyyn.
Helena huomasi etsivänsä lohtua yhä enemmän sanoista – ja myös uskonnosta.
– Vaikka kuulun luterilaiseen kirkkoon, ortodoksisuudesta tuli tyttöjen myötä minulle yhä tärkeämpää. Olimme tyttöjen kanssa käyneet useaan otteeseen Lintulan luostarissa, ja siellä heille pidettiin aina oma messu. Kirjoittelin tyttöjen kuoltua vuosia sähköpostiviestejä äiti Kristodulin kanssa maailmasta ja elämästä. Sain siitä valtavasti lohtua.
Helena luki paljon aforismeja ja runoja, ja antoi ajatustensa liikuskella.
– Paljon puhutaan surutyöstä, mutta ei sellaista tapahdu. Kuluu vain aikaa ja sen kanssa pitää elellä ja olla.
Joitain pilkahduksia suruverhon läpi kuulsi. Yksi niistä olivat hevoset. Kun tyttöjen kuolemasta oli kulunut muutamia kuukausia, Helena kapusi hevosen selkään.
Ja niin hän, entinen hevostyttö, tuli palanneeksi rakkaan harrastuksen pariin.
– Hevosen selässä koin oivalluksen, että nythän minun ei tarvitsekaan jaksaa itse, hevonen kantaa minua.
Aidosti läsnä oleva eläin ei vaatinut mitään, ei odottanut huomista, ei kaivannut eilistä, vain oli. Hevosen lähellä Helena tunsi, kuinka henki rupesi taas kulkemaan, surun möykky sisällä sulaa.
– Se oli valtavan lohduttavaa ja niin hiljalleen ymmärsin, että näiden kanssa minä haluan elää.
Helena halusi, että muutkin voisivat kokea saman tunteen. Hän päätyi opiskelemaan sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ohjaajaksi. Talliyrittäjyys ja ratsastusterapeutin ammatti olivat olleet jo hänen lapsuudenhaaveensa.
Hän päätti hankkia ensin yhden hevosen, sitten toisen ja vielä kolmannen. Syntyi yritys – Hyvinvointia Heiskalan Hoppalasta – joka alkoi tarjota ohjattua terapiaa ja elämyksiä. Työtä oli valtavasti, mutta se ei enää väsyttänyt, ei ainakaan entisellä tavalla.
Pihamaan tarhoissa heiniään hampsii nykyään noin 15 hevosta. Yritystä Helena on pyörittänyt yli kymmenen vuotta.
– Vasta nyt voin sanoa, että ihan parin vuoden aikana voimani ovat palautumassa entisilleen. Kun aamulla menen tarkistamaan laumaa, kantautuu korviin tyytyväistä pärinää ja heinänrousketta. Se on ihana äänimaisema. Hevonen rauhaa rakastavana laumaeläimenä levittää rauhan ja levollisuuden tuntua myös meihin.
Diagnoosi paljasti erittäin harvinaisen syndrooman
Viime syksynä perheessä koettiin vielä yksi suurten surujen vuosien jälkinäytös, kun kuolleiden tyttöjen sairaus sai vihdoin diagnoosin. Tauti oli MED 27 -syndrooma, kertoi helsinkiläinen dosentti puhelimessa. Kyseessä on todella harvinainen, vain noin kuudella-seitsemällä ihmisellä maailmassa diagnosoitu sairaus. Puhelussa selvisi myös, että tauti on peittyvästi periytyvä, eli periytyäkseen molempien vanhempien pitää olla niin sanotun vioittuneen geeniosan kantajia.
Tieto on tärkeä myös Arsin tulevaisuutta ja mahdollisia perhehaaveita ajatellen.
– Itkin puhelun aikana ihan hirveästi. Yllätyin, miten voimakas se reaktioni oli, en ollut tyttöjen jälkeen itkenyt kertaakaan niin vuolaasti. Ehkä tieto laittoi paloja oikeisiin mittasuhteisiin. Kaikki suru ja tuska on minussa edelleen, mutta silti voi näiden tunteiden kanssa elää ihan hyvää ja täyttä elämää, nauraa ja iloita asioista.
Ja nähdä taas hiirenkorvat ja uuden kevään ihmeen. Niitä hän ei enää unohda.
Tirri työntää vierellä turvallaan Helenan kyynärpäätä. Elämä on tässä.
Helena Heiskanen
-
Syntynyt: 1970 Kontiolahdella.
-
Ura: Valmistunut muun muassa kuntohoitajaksi ja sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ohjaajaksi, ikuinen opiskelija. Pyörittää Liperissä yritystään Hyvinvointia Heiskalan Hoppalasta. Helena Heiskanen valittiin Pohjois- Karjalan vuoden 2021 yksinyrittäjäksi.
-
Perhe: Aviomies Jari, poika Arsi on muuttanut pois kotoa. Tyttäret Emilia ja Tuulia menehtyivät vuonna 2007.
-
Harrastukset: hevosten kanssa puuhailu, ratsastus, lukeminen, villiyrtit, luonnossa samoilu.
https://www.apu.fi/
https://www.apu.fi/
