Älä huoraa, sanoo joogaopettaja.

Kylli Kukk syö joka päivä leivoksen ja nautiskelee muutenkin elämästä. Taakseen hän on jättänyt Neuvostoliiton aikaisen Viron, seitsenottelun ja alkoholistimiehen.
Jalkaa kivisti niin, että kyyneleet sumensivat silmät. Silti 18-vuotias Kylli Kukkharppoi jokaisen aidan yli. Näköä ei tarvittu, sillä vuosien tiukka treeni oli juurruttanut askelten rytmin mieleen.
Neuvosto-Virossa rasitusmurtuma ei ollut mikään syy jättää yleisurheilukisoja väliin. Ei varsinkaan, jos opiskeli tallinnalaisessa urheilulukiossa, jossa tähdättiin huipulle.
Kukkin laji oli seitsenottelu. Jokainen aamu alkoi parin tunnin treeneillä ja ilta päättyi toisiin harjoituksiin. Parhaansa yrittäminen oli velvollisuus, tarjosihan valtio vastineeksi ruuan, urheiluvarusteet ja koulupaikan.
Mutta kun valmentaja pakotti juoksemaan murtuneella jalalla, Kukk ymmärsi rikkovansa muutakin kuin luunsa.
«Älä huoraa.»
Se on iskulause, jonka joogaopettaja Kylli Kukk, 43, lausuu samalla, kun pyytää oppilaitaan taivuttamaan selkää kaarelle töölöläisessä joogasalissa. Kukkin ääni on pehmeä ja puheessa on enää aavistus virolaista aksenttia.
Kukk perusti joogakoulun Helsinkiin 12 vuotta sitten. Tilat ovat laajentuneet yhdestä salista kahteen kerrokseen, ja työntekijöitäkin on yli tusina.
Valoisa eestitär tunnetaan myös joogasalin ulkopuolella. Kukkia pyydetään haastatteluihin ja luennoille kertomaan hyvinvoinnista. Tänä vuonna hän julkaisi elämäntaito-oppaan toimittaja Virpi Mellerin kanssa.
Siinä hän käyttää kiltimpiä sanoja, mutta viesti on sama.
«Huoraaminen merkitsee sitä, että pahoinpitelee itseään ajatuksilla ja kahlitsee itsensä tilanteisiin, joissa tuntee olonsa huonoksi», Kukk selittää.
Kuten kilojen neuroottiseen vahtimiseen, veren maku suussa juoksemiseen tai huonoon parisuhteeseen. Kukk haluaa, että ihmiset uskaltautuisivat ulos sellaisista häkeistä.
Ei se helppoa ole, Kukk tietää. Ei urheilijalupauksestakaan tullut hyvinvointigurua yhdessä yössä.
Oli vuosi 1990. Viro ei ollut vielä itsenäistynyt, kun Kukkin isä sai töitä suomalaisen lentopallojoukkueen valmentajana. 19-vuotiaasta Kyllistä muutto tuntui lottovoitolta.
Ensinnäkin: hänestä ei tulisi huippu-urheilijaa, joka putoaisi tyhjän päälle loukkaannuttuaan. Sellaisia kohtaloita hän oli nähnyt, kun isä valmensi lentopallon maajoukkuetta. Kylli halusi toisenlaisen tulevaisuuden ja valitsi fysioterapian opinnot.
Toiseksi: Suomessa kaupoista sai mitä tahansa. Eikä kukaan vahtinut suupaloja, niin kuin urheilulukiossa.
Kukk kantoi kassalle jogurttia, jäätelöä ja täytekeksejä, Carnevaleja ja Dominoita. Lapsena Pärnussa keksit maistuivat jauholta, ja suosikkiherkku oli ollut «kogelmogel», munankeltuainen, johon sekoitettiin sokeria.
Suomessa Kukk mässäili ja lihoi lyhyessä ajassa parikymmentä kiloa. Siitä seurasi morkkis, kuntoilukohtauksia ja ihmeellisiä dieettejä.
«Virossa suosittiin siihen aikaan mono-dieettejä, joissa syötiin yhtenä päivänä vain yhtä ruoka-ainetta, vaikka piimää. Aina kun tuli nälkä, se oli sitten sitä piimää.»
Tempoilu ei auttanut. Vuosi kului, ja kilot näyttivät tulleen jäädäkseen.
Uudesta olomuodosta oli siis pakko oppia pitämään, Kukk päätti. Vaa’an sijasta hän asettui seisomaan peilin eteen ja alkoi lässyttää: siinä te nyt olette, minun uudet, ihanat kurvini.
Ensin se tuntui hölmöltä höpinältä, mutta vähitellen sanat alkoivat kuulostaa yhä aidommilta. Itsensä alkaa kokea kauniiksi, jos hokee sitä joka päivä.
Nykyisin Kukk suree, kun kuulee naisten kauhistelevan vaikkapa levinneitä reisiään. Itsensä haukkuminen on arkista smalltalkia, jota kukaan ei ihmettele.
«Jos moittisimme samalla tavalla muita, meillä ei olisi enää ystäviä!»
Kukk ottaa rumapuheiset naiset puhutteluun.
«Sanon, että rakas, katso, miten kauniit silmät sinulla on. Ja sydän, joka ei ole puolta minuuttiakaan levännyt. Ja kohtu, josta on tullut kolme lasta. Silti sä puhut vain reisistä!»
Kroppaansa ja sisintään kannattaa kohdella hyvin, sillä ne voidaan ottaa pois koska tahansa.
Syyskuisena aamuyönä parikymppinen opiskelija nousi lukemaan tenttiin. Teksti-tv sen kertoi: autolautta on uponnut.
«Mietin, voiko sellaista edes tapahtua nykyaikana. Että laiva voi noin vain mennä pohjaan!»
Kun vaari soitti, valkeni koko kamaluus. Estonian mukana meni viisi virolaista urheilukaveria ja parhaan ystävän äiti. Laivan kapteeni oli naapuri Pärnusta.
Kolme päivää myöhemmin Kukkin vaari lyyhistyi bussiin matkalla Pärnun torilta kotiin.
«Vaari oli täysin terve mies. Lääkäri sanoi, että hän kuoli Estonian aiheuttamaan suruun.»
Kukk suri, mutta mielessä versoi ajatus. Hän otti käyttöön kaikki kauneimmat juhlamekkonsa. Mitä niitä säilömään, jos seuraava päivä onkin viimeinen.
«Päätin, että niin kauan kun en ole mullan alla, jokainen päivä on lahja. Jotkut muistavat sen aina hautajaisissa, mutta sitten se unohtuu. Minä en unohda oivallusta koskaan.»
Onnellisuuden opettelu on aivopesua, Kukk sanoo. Jos on piehtaroinut negatiivisissa tunnelmissa, uudet kytkennät syntyvät vain vaivalla.
«Kun vanhemmat opettivat meidät pesemään hampaita, he muistuttivat siitä joka ikinen päivä. Mutta äiti ei soittele, että Kylli, olethan valoisa ja iloinen. Se työ pitää tehdä itse.»
Estonian vuoksi Kukk ei omista kahvinkeitintä. Hän haluaa juoda kahvinsa kahvilassa leivoksen kera, sillä jokainen päivä on juhlapäivä.
Positiivisuuden lähettiläänä on helppo liihottaa, kun kaikki on hyvin. Mutta joskus pitää osata muutakin kuin lässyttää.
Alle 30-vuotiaana Kukkilla oli kaikki: mukava työ fysioterapeuttina, koti järven rannalla ja rannalla kanootti, jolla saattoi tehdä souturetkiä. Oli ihana ja herkkä mies, joka muisti kertoa, miten paljon rakastaa.
Mutta viikonloput olivat toisesta maailmasta. Silloin Kukk istui baarissa katsomassa, kun mies haastoi humalassa kaikkien kanssa riitaa. Kukk häpesi ja pyyteli anteeksi, vaikka miehen kaverit rauhoittelivat, että huomenna kaikki on unohdettu.
«Aluksi se oli vuoristorataa. Arkena elin unelmaelämääni, ja perjantaista sunnuntaiaamuun oli kauheaa. Mutta kun muutama kuukausi kului, en osannut olla viikollakaan onnellinen.»
Kukk haki apua alkoholistien omaisten ryhmästä. Siellä naiset kertoivat aina samaa tarinaa: omat vanhemmat ryyppäsivät, ja nyt samaa teki aviomies.
«On sellainen sanonta, että tuttu helvetti on monelle parempi kuin tuntematon paratiisi. Minun vanhempani eivät ole tapelleet. Olin poikkeus siellä.»
Kukk kesti vuoden. Sitten hän vuokrasi pakettiauton ja ajoi monta tuntia Helsinkiin.
«Yritin muuttaa häntä lempeillä puheilla, välillä taoin nyrkkiä pöytään. Luulin, että rakkaus korjaa kaiken.»
Joskus Kukk huomaa joogatunnilla oppilaan, jolla on musta silmä. Silloin hän kyselee, voisiko auttaa. Ja toivoo, että nainen osaisi lähteä ajoissa.
Lempeys on tärkeää, mutta lujuutta tarvitaan yhtä paljon.
«Uhri ja marttyyri ei kannata olla. Ei voi sanoa aina vain ‘joo joo’, jos pomo laittaa ylitöitä. Pitää osata olla sekä enkeli että leijona.»
Aitajuoksun rytmi on selkäytimessä vieläkin, mutta enää Kukk ei juokse. Mitä nyt toisinaan Töölönlahtea ympäri, leppoisasti ja syvään hengitellen. Hän ei pakota itseään mihinkään.
Monen vastaantulijan kulmat ovat kurtussa.
«On puettu päälle hienot urheiluvaatteet, hifistellään superfoodeilla ja makuuhuoneessa on kalliit Hästensit. Liikkumisen riemu kuitenkin puuttuu.»
Liiallinen rehkiminen ei sovi stressaavan työelämän vastapainoksi, Kukk sanoo. Liikunnan pitäisi olla terapiaa eikä rangaistus, jonka tehtävä on sulattaa palaveripulla.
«Moni elää ruuhkavuosia, vetää joka päivä täysillä koulussa ja töissä ja sitten harrastaa otsa rypyssä. Tiukka treeni voi aiheuttaa kehossa stressireaktion.»
Kukkin mielestä jo koulussa pitäisi puhua enemmän siitä, mitä meissä on lihasten ja luiden lisäksi.
«Pitäisi ajatella olevansa ensisijaisesti sielu, jolla on tämä ihana kroppa. Samastumme hirveästi kehoomme, mutta tosiasia on, että se tulee rapistumaan ja rypistymään. Siksi monen vanhenevan ihmisen elämä on vähän helvettiä. »
Kukk on nelikymppinen lapseton sinkku. Hän pitää ikääntymisestä, sillä se, mitä hän kutsuu henkiseksi huoraamiseksi, vähenee vuosi vuodelta.
«Vanheneminen vie viisauteen ja levollisuuteen. Miellyttämisen halu ja stressi katoaa. Ryppyni olen hankkinut nauramalla ja surffaamalla Balilla.»
Ehkä neljänkymmenen vuoden kuluttua joku teinityttö tulee Kukkin luokse itkien, kuinka mies petti ja jätti.
Kukk toivoo, että voisi silloin sulkea tytön syliinsä. Ja sanoa seesteisellä äänellä, että kaikki päättyy vielä hyvin.

Kolme parasta

Äiti Amma «Arvostan naisguruja, Äiti Teresaa ja Äiti Ammaa. Olen tavannut Amman ainakin kymmenen kertaa.»
Värit «Neuvosto-Eestissä ei ollut mitään värikästä, ei varsinkaan urheilijoiden päällä. Kun pääsin matkustelemaan, eteeni pamahti värien maailma. Väreillä voi nostattaa tunnelmaa. Sadesäälläkin minulla on vähintään pinkit kumisaappaat.»
Bali «Lähden Balille aina marraskuussa. Pidän joogakurssin ja sen jälkeen vietän siellä kaksi viikkoa. Sukeltelen, surffaan ja kiipeilen tulivuorilla. Balin luonto, äänekkyys ja mehukkuus ovat upeita.»

Kylli Kukk

Kuka?
Kylli Kukk, 43, on fysioterapeutti ja joogaohjaaja. Asui lapsuutensa Pärnussa ja muutti Suomeen 19-vuotiaana.
Mistä tunnetaan?
Perusti helsinkiläisen joogakoulu Shantin vuonna 2002. Julkaisi tänä vuonna Kyllin hyvä -hyvinvointikirjan yhdessä toimittaja Virpi Mellerin kanssa.
Mistä ei tunneta?
«En ole aina seesteinen. Joogatuntien jälkeen, kun jään salille yksin, väännän nupit kaakkoon ja tanssin villisti diskomusiikin tahtiin.»
 

Lähde — HS

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован.