Me voimme kaikki joskus mennä rikki ja se on ihan okei, kirjoittaa Sean Ricks blogissaan. Tämän blogin voi myös kuunnella.
Vuonna 2018 yli 44 000 suomalaista sai Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa. Viime vuonna minusta tuli yksi Suomen mielenterveysongelmaisista. Yksi meistä.
Kelan korvaamaa psykoterapiaa voivat saada 16-67-vuotiaat, joiden työ- tai opiskelukyky on uhattuna mielenterveydenhäiriön vuoksi. Pari vuotta sitten en olisi koskaan voinut kuvitella, että minä voin mennä rikki. Niin siinä kuitenkin kävi. Työkykyni ja hyvinvointini joutui vaakalaudalle.
Terapiassa viimeistään ymmärsin, että menin rikki jo paljon aiemmin, mutta minulla ei ollut työkaluja nähdä tai hyväksyä sitä. Kun elämä iski seinän vastaan, vaihtoehtona oli joko jatkaa samaa rataa tai elää uudenlaisella tavalla. Valitsin jälkimmäisen ja se on yksi tähänastisen elämäni parhaista valinnoista. Päätin hyväksyä, että vaikka vain minä olen vastuussa elämästäni, en ole yksin.
Olen aina ollut selviytyjä. Moni meistä on.
Ensin pidin sitä vahvuutena, sitten syvimmässä alhossa aloin pitää sitä heikkoutena. Terävän, empaattisen ja osaavan terapeutin kanssa olen oppinut, että selviytymisen taito voi olla molempia. Meistä on moneksi, ja jopa vikamme sisältävät kultareunuksen.
Selviytymisen ei pitäisi koskaan tarkoittaa sitä, että ei osaa viheltää peliä poikki, kun oma sietoraja huutaa punaisella ja on mennyt monta askelta siitäkin yli.
Osana hyvää terapiaa ihminen oppii kunnioittamaan itseään ja muita. Lentokoneessa olen aina ajatellut, että ohje happinaamarin laittamisesta itselle, ennen kuin auttaa muita, on täyttä hölynpölyä. Se on kuitenkin kivuliaan totta. Sen opetti elämä, jota en voinutkaan hallita.
Kun ihmisen kuorma on liian raskas, ei hän jaksa vetää naamaria omille kasvoilleen saati sitten muiden. Lopputuloksena on, että myös lähellä olevien henkeä alkaa ahdistaa.
Mielenterveysongelmat eivät ole enää samanlainen tabu kuin ennen. Onneksi.
Osaa ihmisistä varmasti ärsyttää, kun julkimot kertovat avoimesti terapiakokemuksistaan lehtien palstoilla tai sosiaalisessa mediassa. Minä taas haluan kiittää Suomen mariaveitoloita (siirryt toiseen palveluun), jotka jakavat haavoittuvuutensa muiden nähtäväksi.
Oikeastaan – se kuinka rikki minä, mariaveitolat tai sinä olet – ei kuulu kenellekään. Parhaimmillaan terapia opettaa vetämään terveitä rajoja ja kunnioittamaan toisten ihmisten rajoja.
Minä vedän rajan siihen, että en pura tässä auki, mikä kaikki minut on rikkonut. Ja rehellisesti sanottuna menee vielä vuosia, että ymmärrän täysin itsekään. Terapia on opettanut hyväksymään tällaisen keskeneräisyyden, vaikka se on toisinaan turhauttavaa.
Yhden asian uskon ymmärtäväni. Sinulla, kuten minulla, on oikeus hakea apua ja olla pelkäämättä leimautumista.
Vaikka olet mennyt itse rikki, ansaitset tulla kohdatuksi ja autetuksi. Sinussa voi olla vikasi, mutta sinä et ole viallinen.
Me olemme epätäydellisiä ihmisiä, joita yrittää auttaa epätäydellinen järjestelmä. Oli sitten kyse kuntoutuspsykoterapiasta tai muusta terapiasta, järjestelmämme ei ole täysin tasa-arvoinen ja se vaatii huoltamista. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa avun etsiminen byrokratiaviidakosta on niille, jotka pysyvät hädin tuskin kasassa. Terapia, edes Kelan korvaamana, ei ole halpaa.
Jos kuitenkin saat apua, älä tunne häpeää siitä, että sinulla on ongelmia, joista et selviä yksin.
Se tekee sinusta ihmisen. Yhden meistä.
Sean Ricks
Kirjoittaja on umpitamperelainen toimittaja, joka harrastaa oluita ja pöytälaatikkorunoutta. Hän juontaa Perjantai-ohjelmaa ja uskoo, että parhaita keskusteluita ei käydä somessa.
