Tubettaja Mmiisas luuli kuolevansa satojen fanien edessä, kun keho taisteli yltyvää paniikkia vastaan

Miisa Rotola-Pukkila ei tiennyt paniikkihäiriöstä mitään, kunnes sai itse ensimmäisen kohtauksensa. Pahimpina aikoina Miisa joutui suunnittelemaan pakoreitit valmiiksi niin työkeikoilla, leffateatterissa kuin yliopiston luentosalissa. Enää häpeä ei vaienna häntä.
Keho tuntuu turralta. Kädet ovat tunnottamat, eivätkä jalat kanna kunnolla. Päässä humisee. Itkettää.
Tubettaja Mmiisas eli Miisa Rotola-Pukkila seisoo Rovaniemen torilla keskellä ihmisjoukkoa. Koko viikonlopun kestänyt some road trip on enää viimeistä meet and greet -tapahtumaa vailla. Miisan ympärillä tungeksii seuraajia. Jokainen haluaa osan suositun tubettajan ajasta. Ihmisten paine puristaa Miisaa joka puolelta. Hänen vaatteitaan revitään.
Äänet ympärillä kaikuvat entistä kovempana. Happi ei kulje. Miisalla ei ole omaan kehoonsa kontrollia ja se pelottaa. Miisa luulee saaneensa sydänkohtauksen. Ajatus lisää paniikkia entisestään. Kuolen tähän, hän ajattelee.

Erilaisuus tai omien heikkouksien ääneen sanominen on vaikeaa.

Väsymys, stressi ja kasautuneet paineet laukaisivat Miisan ensimmäisen ja samalla pahimman paniikkihäiriökohtauksen keskellä satoja seuraajia neljä vuotta sitten. Seuraavan vuoden aikana kohtauksia tuli useita.
– Aluksi mietin, että mikä vika minussa on. En tuntenut ketään toista, jolla on paniikkihäiriö ja häpesin kohtauksiani.

Miisa kertoi paniikkihäiriöstään julkisesti kaksi vuotta ensimmäisen kohtauksensa jälkeen. Kohtaukset olivat niin henkilökohtainen asia, ettei niistä puhuminen ollut helppoa. Vertaistuen jakaminen tuntui kuitenkin tärkeältä ja Miisa julkaisi YouTube-videon, jossa hän kertoi paniikkihäiriöstään.
– Erilaisuus tai omien heikkouksien ääneen sanominen on edelleen yhteiskunnassamme vaikeaa. Mutta jos kukaan ei puhu, ei häpeä näiden asioiden ympäriltä laannu tai tietoisuus lisäänny, Miisa pohtii.
– Puhuminen on tosi tärkeää. Se helpottaa omaa oloa ja sitä kautta ihmiset saavat vertaistukea ja samaistumispintaa. On helpottavaa huomata, ettei olekaan ainoa ihminen, jolla on tällaisia ongelmia.

“Olen varma, ettei minulla olisi paniikkihäiriötä ilman tätä työtä”

Kun Keuruulta, alle 10 000 asukkaan kaupungista kotoisin oleva Miisa teki ensimmäisen videonsa, ei tavoitteena ollut julkisuus ja suuri suosio. Miisa kuvasi ja editoi videoita, koska se oli mukavaa. Nykyään Miisa on kuitenkin yksi Suomen tunnetuimmista Youtube-tähdistä. Tänä vuonna hänet valittiin Suomen vaikuttavimmaksi vaikuttajaksi. Mmiisas nimellä vloggaavalla Miisalla on YouTubessa lähes 390 000 tilaajaa ja Instagramissa yli 430 000 seuraajaa.

Suuri suosio on saanut Miisan tajuamaan, että hänen videoillaan on merkitystä seuraajille. Se tuntuu hyvältä. Julkisuudella on kuitenkin myös toinen puoli. Ihmiset tunnistavat kaduilla. He seuraavat, stalkkaavat ja levittelevät juoruja. Kaikki tämä lisää paineita työhön.
– Ihan ensimmäisissä haastatteluissani olen sanonut, että olisi paljon siistimpää, jos tämä kaikki voisi olla vain internetissä, eikä kukaan tunnistaisi minua ulkomaailmassa. Kuuden vuoden jälkeen fiilis on ihan sama, Miisa sanoo.
Tykkään työstäni paljon, mutta olen varma, ettei minulla olisi esimerkiksi paniikkihäiriötä ilman työtäni ja sen luomia paineita, hän lisää.
Mä oon mä -sarja kertoo erilaisuuden voimasta ja nuorista, jotka ovat raivanneet maailmaan omannäköisensä tilan. Sanna-Mari ei uskalla poistua kotoaan, mutta kirjoittaminen pitää hänet kiinni ulkomaailmassa. Miisa katsoi ennakkoon Sanna-Marin tarinan.

Vaikka naisten tarinat eroavat toisistaan, löytää Miisa heidän tarinoistaan myös yhtäläisyyksiä.
– Kauppareissu on hyvä esimerkki paniikkikohtauksen konkretisoinnissa. Niinkin tavallinen asia on ollut minullekin vaikeaa. Olen pelännyt kaupassa käyntiä etukäteen ja saanutkin paniikkikohtauksen hedelmä- ja vihannesosastolla, kun en löytänyt hyllyistä sitä, mitä olin etsimässä.
Pahimpina aikoina Miisa yritti suojella itseään ja miettiä kaikki tilanteet etukäteen. Pakoreitit oli suunniteltava valmiiksi mahdollista kohtausta varten niin työkeikoilla, leffateatterissa kuin yliopiston luentosalissa. Ennen festarikeikoilla eturivissä fiilistellyt Miisa ei hakeudu enää permantopaikoille tai mene istumaan luennoilla keskelle salia.
– Pahin ajatus minulle on ollut, että saan paniikkikohtauksen keskellä isoa luentosalia ja päästäkseni pois, joudun pyytämään kaikkia nousemaan. Näin ei ole onneksi kertaakaan käynyt, mutta vielä tänäkin päivänä tuo ajatus kolkuttelee mielessäni pienenä pelkona ja hakeudun aina istumaan reunapaikoille.
– Paniikkihäiriössä on hankalaa nimenomaan tuo kohtausten pelko. Se lisää ahdistusta entisestään ja sitä kautta uudet kohtaukset laukeavat entistä helpommin, Miisa selittää.

Onko tämä todella kaiken kärsimyksen arvoista?

Paniikkihäiriö on vaikuttanut Miisan elämään merkittävästi. Pahimmillaan tilanne oli keväällä 2016, kun Miisan kotirauhaa häirittiin vain puoli vuotta ensimmäisen kohtauksen jälkeen.
– Sanna-Mari puhui kodistaan turvapaikkana, jonka ulkopuolella kaikki kamalat asiat tapahtuvat. Minäkin ajattelin niin, kunnes muutamat seuraajat löysivät asuntoni ja tulivat hakkaamaan ovea ja ikkunoita. Silloin mietin, etten ole turvassa enää kotonakaan ja paniikkihäiriöni paheni.
– Varsinkin silloin mietin, onko työni todella kaiken sen arvoista. Nyt kun tilanne on helpottanut ja edellisestä kohtauksesta on kulunut jo vuosi, olen eri mieltä.

“Arjen hektisyys väistyy luonnossa ja juoksulenkeillä”

Miisan paniikkikohtaukset ovat sidoksissa stressiin. Siksi palautumisesta ja lepäämisestä on tullut tärkeä osa Miisan elämää. Hektistä elämää on pakko rauhoittaa välillä.
– Yritän saada kiireisen arjen ja vapaa-ajan hyvään tasapainoon. On tärkeää, että minulla on ainakin yksi lepopäivä viikossa ja laitan somen kiinni joka päivä klo 21 mennessä.

Helsingissä hektisyys katoaa juoksulenkeillä ja sohvalla poikaystävän kainalossa lempisarjoja katsoen. Ihan parhaita kiireen katkaisijoita ovat kuitenkin reissut lapsuudenperheen luo ja retkeily luonnossa Keuruun maisemissa.
– Olen edelleen se keuruulainen kiltti tyttö, joka haluaa pitää kiinni omista juuristaan ja sitä kautta myös sisältöjen luonnollisuudesta. En halua kadottaa pienen kaupungin fiilistä, mikä minussa on.

Paniikki on vain tunne, eikä se liity sinuun ihmisenä mitenkään.

Läheisten tuki on ollut Miisalle suuri apu. Poikaystävä Tomas Grekov saa Miisalta erityiskiitokset. Tomas tietää, miten paniikkikohtauksen aikana pitää toimia ja miten kohtaus menee ohi. Se luo Miisalle turvallisen olon.
– Yleensä jo se auttaa, että hengitän Tomasin tai jonkun toisen ihmisen kanssa yhdessä samaan tahtiin. Se pitää minut tässä hetkessä.
Paniikki on vain tunne, eikä se liity sinuun ihmisenä mitenkään. Tämä ajatus on auttanut Miisaa paniikkihäiriön ymmärtämisessä ja kohtauksista selviämisessä.
– Pitää olla parempi kuin paniikki ja voittaa se. Itseä pitää muistuttaa, ettei tässä ole oikeasti mitään hätää. On tietysti eri asia, mistä löytää vahvuuden taistella sitä vastaan, jos voimat ovat muuten lopussa, Miisa miettii.

Mä oon mä – sarja erilaisuuden voimasta

Mä oon mä -sarja antaa äänen viidelle nuorelle, jotka ovat raivanneet maailmaan omannäköisensä tilan. Runoilija Sanna-Mari ei uskalla poistua kotoaan, mutta kirjoittaminen pitää hänet kiinni ulkomaailmassa. Sonja kokee itsensä erityis- ja sähköherkäksi ja pyörittää keppihevostilaa. Joel on autistinen stand up -koomikko ja Christer kuuro jääkiekkoilija kuulevien joukkueessa. Elokuvaohjaaja Emilia kärsii monikemikaalioireyhtymästä ja tekee tilanteestaan rap-riimejä. Kaikkia yhdistää vahva halu ilmaista itseään ja rikkoa rajoja, joita yhteiskunta heille asettaa.

Vaikean elämäntilanteen tai huolen tai murheen kanssa ei tarvitse jaksaa yksin. Kokosimme listan apua tarjoavista tahoista tänne.
yle.fi