Valheet ajoivat Riia Puskan yrittämään itsemurhaa

– Olen aina ollut kiltti tyttö, hyvä koulussa ja viihtynyt yksin. Sellainen runotyttö. Ala-asteella minua kuitenkin kiusattiin paljon, enkä välillä suostunut menemään kouluun ollenkaan.
– Kymmenen vuotta sitten halusin päästä irti koulukiusatusta kiltin tytön maineesta. Jos olin aina ollut se etupulpetin nörtti, nyt halusin olla jenkkileffojen cool-tyyppi.
Riia Puska aloittaa tarinansa hyvin hiljaa. Sanat tulevat yksitellen, ja on vaikea kuvitella, millainen jenkkileffojen Riia on ollut. Sellaiseksi hän alkoi kuitenkin itseään muokata.
– Olin valmistunut ammattiin ja aloitin työt turva-alalla. Ajattelin, että nyt kun kukaan ei tiedä, millainen olen ollut koko elämäni, voin olla jotain ihan muuta ja aloittaa kaiken alusta. Halusin kuulua joukkoon.
Kukaan ei vaatinut, että Riian pitäisi olla kova. Silti omana itsenään hän jäi töissä taka-alalle. Kotonaan Riia soitti pianoa ja luki tyttökirjoja, mutta sitä hän ei koskaan työkavereilleen kertonut.

Kun kerrot yhden valheen, on pakko kertoa toinen valhe.

Riian puheessa toistuu usein sana hyväksyntä. Herkkä nainen kuvitteli, ettei häntä hyväksyttäisi sellaisenaan.
Elämä piti rakentaa valheiden ympärille. Viikonlopun jälkeen Riia saattoi kertoa viettäneensä sunnuntain kovassa krapulassa, vaikka oli ollut todellisuudessa kuuntelemassa kirkkomusiikkia.

– En ole ikinä edes käyttänyt päihteitä. Kun kerrot yhden valheen, on pakko kertoa toinen valhe. Kaikille on kerrottava vielä samat valheet, että pysyt jotenkin siinä itse mukana.
Pahimmillaan Riia valehteli sairastavansa aivokasvainta ja kuolevansa siihen pian. Valheiden verkosto alkoi olla niin solmussa, että Riia katkaisi välit lapsuuden ystäviinsä ja jopa omaan perheeseensä.
– He olisivat heti tajunneet, että en ole sellainen kova tyyppi oikeasti. Elin omaa elämääni ainoastaan niille uusille ihmisille. Se tuntui pahalta.
Riian esittämä kova nainen ehti käydä töissä vuoden verran, ennen kuin valheiden taakka kävi liian raskaaksi ja itku mursi kovan kuoren. Työt oli pakko lopettaa, mutta sekään ei pelastanut tilannetta.

Ajattelin kuoleman olevan helpotus kaikille.

Perheen tai vanhojen ystävien luo ei ollut paluuta. 19-vuotias Riia ei halunnut kertoa, millaista elämää hän on viimeisen vuoden ajan viettänyt. Häpeä olisi ollut liian suuri.
Elämä ajautui umpikujaan.

– Ajattelin kuoleman olevan helpotus kaikille ihmisille, joita olin henkisesti satuttanut. Kuvittelin, että perheeni ei koskaan hyväksyisi minua, jos kertoisin, millainen olin ollut ja mitä olin valehdellut.
– Sen takia valehtelin aivokasvaimestakin, että vanhempani luulisivat minun kuolleen siihen.
Ensimmäinen oma auto oli ollut erittäin tärkeä nuorelle naiselle. Auton avulla Riia oli myös päättänyt päättää päivänsä.
– Yhtenä yönä heinäkuussa 2009 ajattelin, että en enää jaksa. Kiihdytin pienen vanhan autoni Helsingin Itäväylällä täyteen vauhtiin. Päätin ajaa metroaseman seinään.

Sattui tosi paljon ja naamaa pitkin valui verta.

Riia avasi turvavyön, käänsi auton tiukasti oikealle kohti seinää, päästi kädet irti ratista ja laittoi silmät kiinni. Kuolema saisi tulla.
Käsilaukussa Riialla oli mukana runokirja, johon hän oli kirjoittanut omia tuntemuksiaan sekä viestejä muutamille henkilöille. Äidilleen Riia oli kirjoittanut hautajaistoiveensa.
Riian onneksi auto ei kääntynytkään kovassa vauhdissa suoraan metrosaseman seinää kohti, vaan osui ensin aitaan ja lopulta lyhtypylvääseen.
Toinen onnekas sattuma oli, että paikalle oli asennettu uudenlaisia lyhtypylväitä, jotka kaatuvat kolaritilanteessa, eivätkä lävistä autoa.

Kolmas onni onnettomuudessa oli turvavyö.
– Se pelasti henkeni, että olin avannut turvavyön. En jäänyt autoon puristuksiin, vaan lensin puoliksi auton ikkunasta ulos.
– Muistan, että minuun sattui tosi paljon ja naamaa pitkin valui verta. Pian paikalle tuli poliiseja, palokunta ja ambulanssi. Ja paljon ihmisiä, jotka halusivat kuvata onnettomuutta.

Ei elämä voi olla esittämistä.

Kolaripaikalta Riia vietiin ensin Töölön sairaalan tapaturma-asemalle, jossa hoidettiin fyysiset vammat. Tapaturma-asemalla Riia sanoi ensimmäisen kerran ääneen, kuinka huonosti hänen asiansa ovat ja sai lähetteen psykiatriseen sairaalaan.
– Se oli vapaaehtoinen hoito, kukaan ei pakottanut minua sinne psykiatriseen sairaalaan. Osasto oli kuitenkin suljettu, eikä sieltä voinut lähteä ihan miten vaan. Vietin psykiatrisessa sairaalassa toista kuukautta sinä kesänä.
Alku sairaalassa oli hankalaa. Suljetulle osastolle joutuvat vain hullut, eikä hän ole sellainen, Riia ajatteli. Riian äiti soitti usein osastolle, mutta hän ei halunnut kohdata perhettään tai ketään muitakaan.

Sairaalassa Riialle diagnosoitiin vaikea-asteinen masennus.
– Ei koko elämä voi olla esittämistä. Oman persoonani muuttaminen aiheutti masennuksen. En vaan silloin tiedostanut mitä se on. Menin ihan sekaisin ja oli valtavasti pahaa oloa. En osannut hakea olotilaan apua, sillä ajattelin sen olevan oma vika.
Lopulta Riia antoi itselleen luvan parantua. Osastohoidon ja puolitoista vuotta sen jälkeen jatkuneen terapian aikana Riia oppi, että hän kelpaa juuri sellaisenaan, eikä hänen tarvitse olla tekemisissä epämiellyttävien ihmisten tai asioiden kanssa.
Riia oli katkaissut välit perheeseensä jo ennen itsemurhayritystä. Sairaalassa hoitohenkilökunta sai taivuteltua hänet päästämään perheensä takaisin lähelleen.
Huoli häpeästä oli ollut turha, sillä äiti otti avosylin tyttärensä vastaan. Riiasta tuntui, ettei hän ansainnut äitinsä huolenpitoa ja rakkautta.
Pian roolit kuitenkin vaihtuivat, kun äiti sairastui syöpään. Riia koki velvollisuudekseen hoitaa vuorostaan äitiä.
– Vuosi sen jälkeen, kun yritin itsemurhaa, äiti kuoli. Se oli kauhea asia, kun olin juuri itse halunnut kuolla ja selvinnyt siitä.
Perhe oli joutunut kuoleman kanssa tekemisiin kaksi kertaa vuoden sisällä. Ensin Riian itsemurhayritys ja sitten äidin kuolema.

Nykyään kuolema jopa pelottaa.

Itsemurhayrityksestä tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta, mutta muistutus tapahtuneesta tulee yhä joka kuukausi.
– Syyllistyin rikokseen, kun ajoin kolarin ja maksan siitä vieläkin vahingonkorvauksia. Vaikka yritän elää ihan tavallista elämää, kyllä se muistuttaa olemassaolostaan jokaisena palkkapäivänä.
Myös terveydenhuollossa Riia on törmännyt siihen, että leima itsemurhayrityksestä säilyy pitkään.
– Itsemurhayritys on minun potilastiedoissani ja se aina kaivetaan esiin, kun minun pitää käydä lääkärissä. Minun pitää tsempata tosi paljon vastaanotolle mennessä, jos olen yhtään väsyneen näköinen tai surullisen oloinen.

– Olen yrittänyt itsemurhaa, mutta olen myös selvinnyt siitä. Eikä elämä kohtele minua mitenkään eri tavalla kuin muita. Ihan samanlaisia ongelmia, ikäviä asioita tai pettymyksiä minullekin tulee elämässä eteen. Ei muiltakaan silloin kysytä ensimmäisenä, että onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia.
Kymmenessä vuodessa ajatus kuolemasta on muuttanut muotoaan.
– Silloin se oli toive, pakotie ja helpotus. Mutta ei enää. Mikään asia ei satuta tai hävetä minua niin paljon, että minun pitäisi kuolla sen takia.
– Nykyään kuolema jopa pelottaa ja haluaisinkin olla jotain muuta kuin se tyttö, joka on yrittänyt itsemurhaa.

Poliisi oli joutunut lukemaan läpi minun runokirjani.

Matkan varrella mieleen on jäänyt merkityksellisiä kohtaamisia. Kiitosta Riia antaa erityisesti poliisille, joka kuulusteli häntä kolarin jälkeen ja ehdotti alanvaihtoa.

– Poliisi oli joutunut lukemaan läpi minun runokirjani. Hän sanoi minulle, ettei kannata tuhlata elämää yrittämällä olla jotain muuta, sillä runokirjan teksteistä huokuu halu auttaa muita ihmisiä.
Auttamisen halu vei lopulta Riian opiskelemaan sosiaalialaa, jolla hän nykyisinkin työskentelee. Työpöydällä on usein vaikeitakin asioita, kun Riia kohtaa ongelmissa olevia asiakkaita.
Työssään hän saa kuitenkin olla oma itsensä, mikä on naiselle kaikkein tärkeintä.
Opiskeluajasta tuli merkityksellinen muutenkin, kun Riia rakastui, meni naimisiin ja sai lapsen.
– Oma lapsi on maailman hienoin asia, kun se konkreettisesti luo uuden elämän. Mutta samanaikaisesti äidiksi tuleminen oli tosi pelottavaa ja se nosti esille paljon menneisyyden asioita. Haluan varjella omaa lastani, ettei hänelle koskaan syntyisi kelpaamattomuuden tunnetta.

Voi kuulostaa tosi tylsältä, mutta se riittää minulle.

Riia asuu nyt lapsen kanssa kahdestaan, sillä hän on eronnut miehestään. Onnellisuus löytyy pienistä, arkisista asioista.
– Jos joskus tulee heikko hetki, sitä vaan miettii, että oikeasti selviytyi sieltä ryttääntyneestä autosta ja nyt saa leikkiä oman pojan kanssa. Me olemme tosi paljon kahdestaan, eletään omaa rauhallista elämäämme.

– Voi kuulostaa tosi tylsältä, mutta se riittää minulle. Kaikkien niiden ihmeellisten vuosien jälkeen, tällainen elämä on tosi kivaa.
Valtakunnallinen kriisipuhelin tarjoaa keskusteluapua numerossa 010 195 202. Keskusteluapua saa myös Sekasin-chatista ja verkkokriisikeskus Tukinetistä.
Jos läheisesi on tehnyt itsemurhan, saat vertaistukea Surunauha ry:sta.