Uusi tutkimus, jonka on tehnyt Jeffrey Vittengl Trumanin yliopistosta, osoittaa, että masennuslääkityksen käyttö oli yhteydessä vakavampiin masennusoireisiin yhdeksän vuoden kuluttua.
Psychotherapy and Psychosomatics -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin tuloksia yli yhdeksän vuoden ajalta, ja siinä otettiin huomioon masennuksen alkuvaiheen vaikeusaste sekä muita tekijöitä. Vittengl jakoi hoidetut ryhmiin ja vertasi heitä niihin, jotka eivät saaneet hoitoa:
- ”riittämätön hoito ilman lääkitystä” (vähemmän kuin kahdeksan terapiakertaa).
- ”riittämätön hoito lääkityksellä” (vähemmän kuin neljä tapaamista lääkkeen määrääjän kanssa).
- ”riittävä hoito ilman lääkitystä” (vähintään kahdeksan terapiakertaa).
- ”riittävä hoito lääkityksellä” (vähintään neljä tapaamista lääkkeen määrääjän kanssa).
Masentuneiksi määritellyistä osallistujista 38,1 prosenttia ei saanut hoitoa, 25,2 prosenttia sai riittämätöntä hoitoa lääkityksellä ja 13,5 prosenttia sai riittävää hoitoa lääkityksellä. 19,2 % sai riittämätöntä hoitoa ilman lääkitystä, ja vain 4,1 % sai riittävää hoitoa ilman lääkitystä.
Tulokset olivat hätkähdyttäviä. Jopa masennuksen vakavuuden kontrolloinnin jälkeen lääkitystä käyttävillä osallistujilla oli yhdeksän vuoden kuluttua huomattavasti vakavampia oireita kuin osallistujilla, jotka eivät käyttäneet masennuslääkitystä. Itse asiassa jopa henkilöt, jotka eivät olleet saaneet lainkaan hoitoa, pärjäsivät paremmin kuin lääkitystä saaneet. Hoidon ”riittävyydellä” ei näyttänyt olevan suurta merkitystä.
Nämä tulokset täydentävät aiempia tutkimustuloksia, joiden mukaan masennuslääkkeet huonontavat pitkän aikavälin tuloksia. Vuonna 1994 julkaistussa artikkelissa psykiatri Giovanni Fava kirjoitti, että ”psykotrooppiset lääkkeet itse asiassa vaikuttavat negatiivisesti, ainakin joissakin tapauksissa, sen sairauden etenemiseen, jota niiden on tarkoitus hoitaa”. Vuonna 2003 julkaistussa artikkelissa hän kirjoitti: ”Tilastollinen suuntaus viittaa siihen, että mitä pidempikestoinen lääkitys on, sitä suurempi on oireiden uusiutumisen todennäköisyys.”
Aiemmissa tutkimuksissa on myös todettu, että masennuslääkkeet eivät ole lumelääkettä tehokkaampia lievän tai keskivaikean masennuksen hoidossa, ja toisissa tutkimuksissa on kyseenalaistettu, ovatko masennuslääkkeet tehokkaita edes vaikean masennuksen hoidossa. Myös masennuslääkkeiden käyttöön liittyvistä terveysriskeistä on ilmaistu huolta, kuten tuoreessa tutkimuksessa, jossa todettiin masennuslääkkeiden käytön lisäävän kuolemanriskiä 33 prosentilla (ks. MIA:n raportti).
Itse asiassa tutkimukset ovat osoittaneet, että jopa 85 prosenttia ihmisistä toipuu masennuksesta spontaanisti. Eräässä tuoreessa esimerkissä tutkijat havaitsivat, että vain 35 prosentilla masennuksen kokeneista ihmisistä oli toinen masennusjakso 15 vuoden kuluessa. Tämä tarkoittaa sitä, että 65 prosenttia masennuksen kokeneista ihmisistä ei todennäköisesti koskaan enää koe masennusta.
Aiempien tutkimustulosten arvostelijat ovat väittäneet, ettei ole oikeudenmukaista verrata masennuslääkityksellä olevia heihin, jotka eivät ole masennuslääkityksellä. Heidän mukaansa masennuksen alkuvaiheen vaikeusaste sekoittaa tuloksia – henkilöille, joilla on vaikeampia oireita, saatetaan todennäköisemmin ”määrätä” masennuslääkitys. Näin ollen, joidenkin tutkijoiden mukaan, vaikka masennuslääkkeet toimisivat yhtä hyvin kuin psykoterapia tai se, ettei saa hoitoa ollenkaan, masennuslääkkeillä hoidettujen tulokset olisivat silti huonommat – koska heillä oli alun perin vaikeampia oireita.
Tämän vuoksi Vittengl sisällytti tässä tutkimuksessa analyysiinsa masennuksen vaikeusasteen alku- ja seurantatilanteessa sekä muita muuttujia, jotka saattaisivat tarjota vaihtoehtoisia selityksiä tuloksille. Tämä on suora vasta-argumentti niille, jotka väittävät, että alkuvaiheen vakavuus sekoittaa tuloksia.
Tätä varten hän käytti tietoja Midlife Development in the United States -tutkimuksesta, jossa kartoitettiin yhdeksän vuoden ajalta masennuksen vakavuutta ja sitä, minkä tyyppistä hoitoa ihmiset olivat saaneet. Tiedot kerättiin kolmessa vaiheessa (1995-1996, 2004-2006 ja 2013-2014), ja tutkimuksessa oli kolmanteen vaiheeseen mennessä jäljellä 3 294 osallistujaa.
Tutkimuksessa kerättiin tietoja masennuksesta, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä sekä muista sairauksista, mielenterveysongelmien esiintymisestä perheessä ja lapsuuden traumoista. Lisäksi kerättiin tietoa persoonallisuustekijöistä, sosiaalisesta tuesta, päivittäisestä toimintakyvystä ja alkoholin käytöstä. Koska kaikki nämä tiedot sisältyivät kyselyyn, Vittengl pystyi lisäämään ne analyysiinsa.
Hän havaitsi, että vaikka nämä tekijät vaikuttivat masennusoireisiin, ne vaikuttivat tasaisesti eri ryhmissä. Toisin sanoen masennuksen alkuvaiheen vaikeusaste on ennustaa huonoa tilan paranemista – mutta se ennustaa sitä riippumatta siitä, käyttääkö henkilö lääkitystä vai ei. Se ei siis selitä sitä, miksi lääkityksellä olleiden tulokset ovat huonompia.
Vittenglin tutkimuksen ehkä huomattavin rajoitus on se, että hän erottaa ”riittävän” ja ”riittämättömän” hoidon toisistaan pelkästään terapeutin tai lääkärin kanssa tapahtuneiden tapaamisten lukumäärän perusteella (koska sitä seurattiin tutkimuksessa). Tämä ei ehkä ole paras indikaattori siitä, saivatko osallistujat riittävää hoitoa. Tämä ei kuitenkaan vaikuta hänen tuloksiinsa, joissa verrataan ryhmää, joka sai ”hoitoa lääkityksellä” ryhmään, joka sai ”hoitoa ilman lääkitystä” ja ryhmään, joka ei saanut minkäänlaista hoitoa.
Vaikka Vittengl kirjoittaa, että masennuslääkkeistä voi olla välitöntä, lyhytaikaista hyötyä, hän esittää, että pitkäaikainen käyttö näyttää olevan haitallista. Hänen tuloksensa viittaavat siihen, että yleisesti ottaen ihmiset pärjäävät pitkällä aikavälillä paremmin, jos he eivät hakeudu lainkaan hoitoon verrattuna siihen, että he käyttävät masennuslääkkeitä. Psykoterapialla ei sen sijaan näyttänyt olevan haitallisia vaikutuksia. Kuitenkin jopa se, ettei henkilö ole minkäänlaisessa hoidossa vähensi oireita yhdeksän vuoden kuluttua paremmin kuin masennuslääkkeiden käyttö.
Vittengl, J. R. (2017). Poorer long-term outcomes among persons with major depressive disorder treated with medication. Psychotherapy and Psychosomatics, 86, 302-304. doi: 10.1159/000479162 (Link)
Peter Simons on aiemmin ollut akateeminen psykologian tutkija. Nyt hän pyrkii tiedekirjoittajana tarjoamaan maallikoille näkymän psykiatrisen tutkimuksen joskus vaikeaselkoiseen maailmaan. Mad in America -lehden blogien ja henkilökohtaisten tarinoiden toimittajana hän arvostaa niiden henkilöiden tarinoita, joilla on omakohtaista kokemusta psykiatrisesta järjestelmästä, ja jakaa tietoa vaihtoehdoista biomedikaaliselle mallille.
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
