Emilia Kujala masentui äidiksi tultuaan. Vasta kun on saanut itse apua, hän on voinut olla psykoterapeutti muille. ”Tuntuisi kamalalta elää kaksoiselämää, jossa olisin julkista työtä tekevä psykoterapeutti ja sitten salaa söisin mielialalääkkeitä ja kävisin terapiassa.”
Ylikontrollointiin taipuvainen nuori nainen. Vaativa itseään kohtaan, vaikeuksia sietää epävarmuutta. Näin psykoterapeutti Emilia Kujala luultavasti kirjaisi potilastietojärjestelmään, jos saisi itsensä asiakkaakseen.
Terapeutin asiakkaana Emilia on ollutkin, monta kertaa. Vasta kun on saanut itse apua, hän on voinut olla muille terapeutti.
”Avun hakeminen ei hävetä ollenkaan. Eihän lääkärillekään naureskella, jos häneltä murtuu jalka. Tuntuisi kamalalta elää kaksoiselämää, jossa olisin julkista työtä tekevä psykoterapeutti ja sitten salaa söisin mielialalääkkeitä ja kävisin terapiassa. Mieluummin kerron senkin julkisesti.”
Kävelisinkö järveen?
Nuku nyt, nukahda edes hetkeksi. Vauva kitisee vaunuissa, kun Emilia kävelee loputtomia kilometrejä ympäri Lahtea. Vastaan tulevat vanhemmat naiset katsovat lempeästi tuoretta äitiä. Mikä onni onkaan pieni nyytti, heidän silmänsä sanovat, tai siltä Emiliasta tuntuu.
Hän puree hampaita yhteen, ettei itkisi. Kyyneleet valuvat silti. Jo loppuraskaudesta ja viimeistään synnytyksen jälkeen lokakuussa 2021 tutut oireet ovat koputtaneet olkapäälle. Masennus.
Emilia laskee tunteja ja minuutteja siihen, että puoliso pääsee töistä ja ottaa vauvan.
Pelottavin hetki on joulukuussa, kun vauva on kaksi kuukautta vanha. Sade piiskaa harmaata maisemaa, eikä lumi vielä valaise. Emilia vaunuttelee Joutjärven ympäri.
Hän miettii, että mitä jos kävelisi tuonne järveen. Mitä tekisi lapselle, ettei hän joudu heitteille? Antaisiko hänet jollekin ohikulkijalle ja pyytäisi viemään puolisolle?
”Puristin vaunuja ja ajattelin, että nyt pitää skarpata. Vaikka minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, en missään vaiheessa halunnut tehdä lapselle mitään.”
Emilia oli halunnut olla lapselleen turvallinen aikuinen.
”Kun vauva sitten syntyi, minusta tuntui, että olin pilannut puolisoni elämän, oman elämäni ja pienen lapseni elämän.”
Pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen Emilia täyttää neuvolassa EPDS-mielialalomakkeen. Sillä kartoitetaan mielialaa synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi.
Viimeisten seitsemän päivän aikana olen syyttänyt tarpeettomasti itseäni, kun asiat ovat menneet vikaan: kyllä, useimmiten.
Olen ollut niin onneton, että minulla on ollut univaikeuksia: kyllä, useimmiten.
Ajatus itseni vahingoittamisesta on tullut mieleeni: joskus.
Kymmenen kysymystä, korkeat pisteet. Kyselyn teettänyt terveydenhoitaja kysyy, vastasiko Emilia totuudenmukaisesti. Hän ei terveydenhoitajan mielestä näytä siltä, että voisi näin huonosti.
”Jos on pärjäävä ja koti on siisti, helposti jää uskomatta, että sielläkin alla voi olla paljon pahoinvointia.”
”Sanoin, että rehellisesti vastasin ja olen todella masentunut, vaikka olen kammannut tukan ja laittanut pinkin paidan päälle. Että tältäkin voi näyttää masentunut ihminen.”
Tilanne on Emilialle tuttu. Hän on uupunut ja masentunut aiemminkin, mutta koska hän silti on hoitanut velvollisuutensa ja kammannut hiuksensa, tilanteen vakavuus on saattanut mennä muilta ohi.
”Sairastan korkean toimintakyvyn masennusta ja ahdistusta. Se ei ole virallinen diagnoosi Suomessa, mutta minä itse ja moni maailmalla näkee sen kasvavana ilmiönä. Jos on pärjäävä ja koti on siisti, helposti jää uskomatta, että sielläkin alla voi olla paljon pahoinvointia.”
https://www.kodinkuvalehti.fi/