Anni Saastamoinen kirjoitti (HS.fi/mielipide 16.6.) masentuneiden potemasta syyllisyydestä. Kokemukseni mielenterveysalan ammattilaisten sekä muiden ihmisten ennakkoluuloista ja vääristyneistä käsityksistä tukevat kirjoitusta.
Olen ulkoisesti siisti, ajoittain jopa sosiaalisesti aktiivinen nuori nainen mutta kärsin vaikeasta, kroonistuneesta masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Harva tätä arvaisi tai uskoisi. Poden syyllisyyttä, ettei ulkoinen olemukseni tai toimintani usein vastaa diagnoosiani. Tunnen usein, etten ole koskaan ”sopivan” masentunut.
Minulla diagnosoitiin vaikea-asteinen masennus noin kuusi vuotta sitten. Olen tavannut kymmeniä psykiatreja, psykologeja ja muita mielenterveystyöntekijöitä.
Hakiessani Kelan psykoterapiakorvausta muutama vuosi sitten minua arvioinut psykiatri totesi, etten voinut olla kovin masentunut, kun olin pannut aamulla ripsiväriä. Toinen psykiatri taas arvioi, että masennukseni ei voinut olla vaikea vaan enintään keskivaikea, kävinhän töissä. Todellisuudessa olin joutunut puolittamaan jo ennestään vajaat työtuntini (ja palkkani), sillä kotoa ja sängystä poistuminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja purin jatkuvaa ahdistusta viiltelemällä päivittäin. Töitä oli silti pakko tehdä, jotta sain vuokran ja pakolliset laskut maksettua. Lopulta jäin kahden kuukauden sairauslomalle.
Koko kuuden vuoden psykiatrirumban huipennus oli eräs psykiatri, jonka mukaan olin aivan liian masentunut terapiaan, mutta liian ”terve” psykiatrisen sairaalan osastolle. Heitin psykiatrille vitsin, että pitäisikö minun viiltää valtimot auki, jotta näkisitte, kuinka paha minulla on olla. Tähän hän vastasi, että esimerkiksi.
En vieläkään tiedä, oliko vastaus vitsi vai oliko psykiatri tosissaan. Toki vähäiset osastopaikat tulee ensisijaisesti varata kaikista vaikeimmin sairaille, kuten psykoottista häiriöistä kärsiville potilaille. Tulisi silti muistaa, että moni masentunut on itsemurhavaarassa, vaikka julkisivu olisi kunnossa.
Vääristyneitä käsityksiä psyykkisistä sairauksista on toki olemassa, mutta mielenterveystyöntekijän kohdalla nämä käsitykset ovat epäammattimaisia ja jopa vaarallisia. Vähättely voi johtaa vielä suurempiin mielenterveyden ongelmiin, ja jopa dramaattisiin otteisiin, joilla masentunut oikeuttaa ja yrittää todistella sairauttaan.
Mielenterveystyöntekijöiden olisi syytä muistaa, että psyykkisissä sairauksissa, erityisesti masennuksessa, oireet ovat vaihtelevat. Flunssa usein näyttäytyy kuumeiluna, vuotavana nenänä ja yskänä. Masennus taas voi yhdellä johtaa esimerkiksi ylensyöntiin, rajuun lihomiseen ja nukkumiseen vuorokauden ympäri. Toisella sairaus voi päinvastoin näyttäytyä ruokahaluttomuutena, laihtumisena ja unettomuutena. Masennus ei näyttäydy kaikilla samalla tavoin.
Masentunut opiskelija
http://www.hs.fi
