Kun Raimo Tilli sairastui masennukseen, hän tunsi häpeää. Pahimpina aikoina hän pohti jopa itsemurhaa. Vertaistuki ja terapia auttoivat ymmärtämään, että masennus on sairaus muiden joukossa.
Pitää pärjätä yksin! Tämän kuopiolainen Raimo Tilli, 65, oppi jo nuorena. Avun pyytäminen oli häpeällistä, melkein rikos.
– Opin myös, että ihminen oli yhtä hyvä kuin hän oli työssään. Mitä hienompi titteli, sitä parempi. Jos ei ollut töissä, ei ollut minkään arvoinen. Tällaisilla arvoilla minä taapersin kohti työelämää, hän kertoo.
Raimo päätyi äänimieheksi teatteriin. Koulutusta alalle ei tuolloin ollut, vaan työ opetti tekijäänsä. Ajan myötä hän eteni äänimestariksi. Töitä tehtiin kahdessa vuorossa kuutena päivänä viikossa, ja tahti kiristyi koko ajan. Pikkuhiljaa Raimo alkoi uupua. Kotona hän ei jaksanut kuin maata sängyssä.
– Pahimmalta tuntui, että minun ja kahden lapseni suhteet jäivät etäisiksi. Pidin itseäni huonona ihmisenä.
Huonommuuden tunne ei ollut uusi asia. Raimo oli kokenut sitä jo lapsuudessa, koska hän kasvoi avioeroperheessä. 1960-luvun alussa avioero oli skandaali. Eroon liittyi häpeä siitä, mitä muut ajattelivat. Nyt menneisyydestä tutut tunteet puskivat uudelleen pintaan.
– Pidin velvollisuutenani antaa kaikkeni työlle, vaikka samanaikaisesti olisi pitänyt olla enemmän perheen tukena. Se tuntui mahdottomalta yhtälöltä. Mieltäni kalvoi koko ajan, miksen pärjännyt paremmin.
Kesälomilla Raimo yritti paikata puutteitaan ja luoda läheisempää suhdetta lapsiinsa. Se oli haastavaa, koska lomaakin piti suorittaa. Oli ravattava sukulaisissa ja ystävien luona. Aikaa työstä palautumiseen ei jäänyt.
– En osannut määritellä, mikä olisi minulle hyväksi, joten tein mitä muut halusivat. Vähättelin omia tarpeitani, jotta pitäisin muut tyytyväisinä. Se oli ollut tapani toimia läpi elämäni.
”Lapsuudessani ihmiset luokiteltiin terveisiin ja hulluihin. Jälkimmäiset olivat jossain määrin vaarallisia.”
Keväällä 2005 Raimo ei enää saanut nukuttua ahdistuksensa vuoksi. Hän haki apua työterveyshuollosta, mutta lääkäri kuittasi uniongelmat stressiksi ja kirjoitti nukahtamislääkereseptin. ”Ei tämä nyt ainakaan masennukselta näytä”, hän sanoi. Lääkäri antoi Raimolle kuitenkin työterveyspsykologin puhelinnumeron siltä varalta, että tämä haluaisi jutella jonkun kanssa.
– Pidin psykologista tukea vähän henkimaailman juttuna. Koska unettomuus jatkui, päätin silti kokeilla, jos hyötyisin siitä. Psykologi patisti minua kertomaan itsestäni enemmän, mutta enhän minä osannut. Tunnin istunnon jälkeen hän talutti minut takaisin saman lääkärin luo.
Tällä kertaa lääkäri totesi keskivaikean masennuksen ja määräsi Raimon kolmen viikon sairauslomalle. Hän sai myös paketin masennuslääkkeitä.
– Ensimmäinen ajatukseni oli, kuka nyt hoitaisi työni. Masennusdiagnoosi tuntui toisarvoiselta. Olin työskennellyt teatterissa 25 vuotta – miten ihmeessä siellä tultaisiin toimeen ilman minua?
Toki Raimo ymmärsi, ettei ollut kunnossa. Kaikki ilo ja hyvä olivat kadonneet elämästä. Hän tunsi olevansa kuin rengas, josta oli tyhjennetty ilmat pois.
– Olin niin lukossa, etten pystynyt miettimään, mitä masennusdiagnoosi merkitsi. En myöskään tiennyt mielenterveysongelmista mitään. Lapsuudessani ihmiset luokiteltiin terveisiin ja hulluihin. Jälkimmäiset olivat jossain määrin vaarallisia, minkä vuoksi heitä pidettiin laitoksessa.
Sairauslomallaan Raimo ei halunnut mennä ulos, jotta kukaan ihmettelisi, miksi terveen näköinen mies kulkee kadulla joutavana keskellä päivää.
– Huonommuuden tunne lisääntyi entisestään. Lääkkeistäkään ei ollut mitään apua.
Uuden sairauslomajakson jälkeen Raimo sai lähetteen erikoissairaanhoitoon, koska vointi ei ollut lainkaan parantunut. Siellä hänelle ehdotettiin henkilökohtaista psykoterapiaa.
– Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä se tarkoitti. Olin kuitenkin kiltti potilas, joka suostui aina kaikkeen.
Terapeutti oli Raimoa hieman nuorempi mies. Heti aluksi Raimo kysyi tältä, voisiko hän palata töihin muutaman viikon kuluttua. Terapeutti kehotti olemaan kiirehtimättä. Kuntoutuminen veisi aikaa, etenkin kun diagnoosi tarkentui vakavaksi masennukseksi.
– Ensimmäinen puoli vuotta meni siihen, että kahlasimme elämääni läpi. Se oli minulle uusi kokemus. En ollut tottunut puhumaan asioistani, ja vielä vähemmän tuntemuksistani.
Samanaikaisesti kokeiltiin erilaisia lääkkeitä. Raimon mukaan ne ”avasivat lukkiutuneita ajatusrakenteita ja muuttivat mieltä terapiaa varten”. Muuta hyötyä niistä ei ollut.
– Elämäni oli alkuun tasaisen harmaata. Oikeastaan vain makasin sängyssä mitään tekemättä, kun mikään ei kiinnostanut eikä tuntunut miltään. Ainoat syyt lähteä ulos olivat terapiakäynnit ja pistätyminen ruokakaupassa.
Syksyllä 2005 Raimo haki terapeuttinsa kehotuksesta Kelan kustantamalle sopeutumisvalmennuskurssille Siilinjärvellä. Kynnys lähteä sinne oli korkea.
– Näin sen vain uutena tilaisuutena näyttää muille, etten osaa mitään ja olen tyhmä ihminen.
Kolmessa jaksossa pidetylle kurssille osallistui kahdeksan muuta masennusta sairastavaa. Se oli Raimon ensimmäinen kokemus vertaistuesta.
– Kaikki olivat yhtä pihalla ja peloissaan, mutta luottamus löytyi äkkiä. Jokaisella oli samasta ongelmasta omanlaisensa kokemus, ja turvallisessa ympäristössä rohkenimme jakaa sen toisillemme. En ollutkaan ainut, jolle oli käynyt kalpaten.
Joulun alla Raimon vaimo ilmoitti, että hänellä oli toinen mies. Parisuhde oli ollut kriisissä jo pitkään, mutta masennuksensa vuoksi Raimo ei ollut sitä huomannut.
– Syytin tapahtuneesta itseäni. Ajattelin, että olin huono aviomies, ja vaimolla oli oikeus ottaa parempi tilalle.
Pari asui vielä seuraavan vuoden yhdessä. Verotuksen vuoksi he eivät voineet panna vuotta aiemmin ostamaansa asuntoa heti myyntiin.
– Olihan se aika ankeaa katsoa, kun toinen mies haki vaimon kotoa. Vuoden päästä muutin pieneen vuokrayksiöön. Lapset jäivät äidilleen.
Synkimmät hetkensä Raimo koki yksin asuessaan. Yhtenä päivänä hän ei jaksanut edes vaihtaa asentoa, kun hänen kätensä puutui kyljellä maatessa – vaikka hän tiesi, että se helpottaisi käden pistelyä. Joskus mieli oli niin musta, että hän mietti, miten päättäisi kurjat päivänsä.
– Kun kerroin ajatuksistani terapeutilleni, hän kehotti minua miettimään, miltä itsemurhani läheisistäni tuntuisi ja miten se vaikuttaisi heidän elämäänsä. Silloin kehittelin suunnitelman, että kuolemani näyttäisi onnettomuudelta. En kuitenkaan ryhtynyt tekoihin.
Parempina päivinä Raimon arki muodostui kolmesta asiasta: kodista, terapiasta ja Mielenterveyden keskusliiton Kuopion toimiston käyntipisteestä, joka tunnettiin tuolloin Propelli-nimellä. Raimo oli käynyt siellä ensi kerran kyselemässä sopeutumisvalmennuskursseista. Sen jälkeen hän oli alkanut piipahdella Propellissa juttelemassa muiden kuntoutujien kanssa.
– Pitkästä aikaa kuuluin taas johonkin porukkaan. Sain pikkuhiljaa kiinni toivosta ja syyn jatkaa kaikesta huolimatta. Koin, että hyödyin terapiastakin paljon enemmän, kun sain käsitellä samoja teemoja vertaisten kanssa vähän eri näkökulmista.
Syksyllä 2007 Raimo törmäsi kadulla puolituttuun naiseen. Hän yllätti itsensä kertomalla tälle, että oli sairauslomalla masennuksen vuoksi. Aiemmin hän ei ollut uskaltanut puhua asiasta muille kuin vertaisilleen.
– Se ei ollutkaan kummempi juttu kuin olisimme jutelleet säästä. Minulle se oli kuitenkin iso askel.
Myöhemmin nainen soitti Raimolle ja ehdotti, että he jatkaisivat juttua kahvikupposen ääressä. Raimo suostui, ja kahvittelut jatkuivat.
– Hänellä oli omat traumansa. Voisi sanoa, että kaksi sokeaa rampaa tapasi toisensa.
Raimo ei kuitenkaan hakenut parisuhdetta. Hän oli päinvastoin päättänyt ryhtyä erakoksi.
– Ajattelin, ettei naisiin voinut luottaa. He pettivät ja jättivät ja käyttivät hyväkseen. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Jos sittenkin uskaltaisin kerran vielä kokeilla? Vuoden päästä muutimme yhteen. Nyt olemme olleet naimisissa jo kymmenen vuotta.
Bonuksena Raimo sai elämäänsä puolisonsa neljä lasta ja neljä lastenlasta. Yhtäkkiä hän oli suurperheellinen.
Ennen yhteen muuttoa Raimolle myönnettiin työkyvyttömyyseläke. Se oli tervetullut uutinen, sillä häntä oli pelottanut, että joutuisi palaamaan töihin puolikuntoisena.
– Päätös vaikutti siihen, että terapia päättyi. Kuntouttamistani ei pidetty enää tarpeellisena, koska en ollut palaamassa työelämään. En liioin ollut enää vaaraksi omalle terveydelleni.
”Haen edelleen hyväksyntää tekemällä, mutta osaan myös olla jouten.”
Hetken Raimosta tuntui kuin ystävä olisi hylännyt hänet. Terapeutti oli ollut hänen tukenaan kolme pitkää vuotta. Hän ei silti ollut peloissaan.
– Minulla oli uusi kumppani ja vertaiset rinnallani. En jäänyt yksin, vaikka yksi tärkeä ihminen katosi arjestani.
Ilokseen Raimo huomasi pärjäävänsä omillaan. Terapian ansiosta hänen käsityksensä itsestään oli muuttunut paljon. Hän ei ollut tyhmä ja huono, vaan ihan hyvä sellaisena kuin oli. Kun itseluottamus kasvoi, hän alkoi tehdä yhtä enemmän vapaaehtoistyötä mielenterveyskuntoutujien hyväksi.
– Olen kiitollinen, että olen saanut tarjota monille toivoa. Ilman sitä ei pääse elämässä eteenpäin.
Omaa vointiaan Raimo kuvaa nyt hyväksi. Hän ei rohkene sanoa, että masennus olisi täysin poissa, mutta hän tulee toimeen sen kanssa.
– Syksyt ovat vaikeaa aikaa, kun valo vähenee ja päivät lyhenevät. Samanaikaisesti kiireet mielenterveysyhdistyksissä lisääntyvät. Haen edelleen hyväksyntää tekemällä, mutta osaan myös olla jouten. En tee syntiä, jos en tee mitään, kuten ajattelin nuorena.
Häpeän hän on jättänyt taakseen aikaa sitten. Tunne liittyi pitkälti siihen, ettei hän ymmärtänyt, mistä masennuksessa oli kyse. Nyt hän tietää, että se on vain yksi hyvin tavallinen sairaus muiden joukossa.
– Jos joku ei halua tuntea minua siksi, että minulla on mielenterveysdiagnoosi, se ei ole minun ongelmani, vaan hänen. Kukaan ei kuitenkaan ole mollannut minua avoimuuteni takia. Päinvastoin moni on kuiskinut, että hänelläkin on samanmoista ongelmaa ja on hyvä, kun uskallan puhua siitä ääneen, Raimo sanoo.
Mielenterveyden yleinen häiriö
- Masennuksesta kärsii noin kuudesosa väestöstä jossain elämänsä vaiheessa. Sen keskeisiä oireita ovat masentunut mieliala ja mielenkiinnon tai mielihyvän kokemisen väheneminen. Oireet vaivaavat valtaosan päivästä yhtäjaksoisesti vähintään kahden viikon ajan.
- Oireisiin voi kuulua myös unettomuutta, väsymystä, arvottomuuden, alemmuuden ja syyllisyyden tunteita, painon laskua tai nousua sekä kuolemaan liittyviä mielikuvia tai itsemurha-ajatuksia. Oireiden vakavuuden mukaan erotellaan lievät, keskitasoiset, vaikeat ja psykoottiset masennustilat.
- Sairauden syntyyn vaikuttavat monet biologiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät. Masennusalttiutta voivat lisätä synnynnäinen temperamentti ja persoonallisuuden rakenne. Sosiaalisiin riskitekijöihin kuuluu esimerkiksi tärkeiden ihmissuhteiden menettäminen. Masennukselle altistavat myös itsetunnon hauraus, sisäistetyt kielteiset ajatusmallit, sosiaalinen arkuus ja taipumus alistua vuorovaikutustilanteissa. Riittävästi pitkittynyt stressi johtaa lähes aina uupumukseen ja edelleen masennustilaan.
- Masennuksen laukaisevia tekijöitä ovat usein elämäntapahtumat, pettymykset ja menetykset. Pitkittyessään surukin voi johtaa masennukseen.
- Varhainen tunnistaminen ja hoidon aloittaminen on tärkeää, sillä pitkittyneenä masennus vähentää toimintakykyä ja elämänlaatua. Tehokkaisiin matalan kynnyksen hoitoihin kuuluvat omahoito-ohjelma, lyhytterapia ja nettiterapia. Masennuksen hoidossa käytetään usein myös lääkkeitä ja psykoterapiaa.
- Hoidosta huolimatta masennustiloilla on alttius toistua. Jos on sairastanut vähänkin vakavamman masennuksen, sairauden uusimisriski on noin 50 prosenttia. Kahden vakavan masennusjakson jälkeen kolmannen todennäköisyys kohoaa ilman hoitoa yli 70 prosenttiin. Kolmannen sairausjakson jälkeen uusiutumisriski on jo yli 90 prosenttia.
Lähteet: terveyskirjasto.fi ja mielenterveystalo.fi.
