Muumilaakso ei ole ainoastaan hyväntuulisten ja aurinkoisten pikkuotusten paikka. Sieltä löytyy monenlaisia mielenterveysongelmia masennuksesta paniikkihäiriöön.”Muutamana iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton.” Näin alkaa Tove Janssonin kirja Muumipappa ja meri. Tästä tarpeettomuuden tunteesta seuraa papan elämässä valtava kriisi. Hän irrottautuu tavanomaisesta perheenisän roolistaan ja päättää ryhtyä majakan vartijaksi. Pappa vie koko perheen mukanaan sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti. Muumimamma, Muumipeikko ja pikku Myy seuraavat pappaa majakkasaarelle. Muumipappa ja meri kuvaa tarkkanäköisesti sitä, mitä perheessä tapahtuu, kun joku sen jäsenistä sairastuu psyykkisesti.
Koko muumiperhe reagoi papan oireiluun. Muumimamma alkaa hengittää papan tahtiin ja luopuu omasta itsestään. Mamma, joka on tottunut hoitamaan kaiken, ei saa edes kotitöitä kunnolla tehdyksi. Omaa ahdistuneisuuttaan mamma pakenee maalaamalla seinälle puutarhan, johon hän ajoittain katoaa. Koko perhe kulkee ikään kuin varpaillaan.
Muumipappa ja Meri -kirjan Muumipeikko on selvästi teini-ikää lähestyvä. Majakkasaarella Muumipeikko alkaa seurustella mörön kanssa. Hänelle Mörkö edustaa pelkoa ja ahdistusta, joka johtuu vanhempien aviokriisistä. Se edustaa yksinäisyyttä, mutta myös tiettyä itsenäistymistä. Kriisin keskellä Muumipeikolla ei ole isää ja äitiä turvana yksinäisyyttä vastaan.
Muumipapan kriisi on toisaalta ihan tavallinen ikäkausikriisi. Joillekin se iskee kolmikymppisenä, joillekin nelikymppisenä, joillain pukkaa päälle viidenkympin villitys. Aletaan ihmetellä, että minne katosi se virkeä tyyppi, joka uskalsi lähteä hattivattien mukaan viettämään turmioelämää? Kuka on tämä päivästä toiseen samoja merkityksettömältä tuntuvia rutiineja toistava mukavuudenhaluinen kuisti-isä. Tällainen kriisi johtaa usein avioeroon, masennuslääkitykseen tai lempeimmissä tapauksissa ihan vaan moottoripyörän hankintaan.
Muumipappa ja meri ei ole ainoa muumikirja, jossa käsitellään elämän kriisitilanteita ja jopa mielenterveydellisiä oireita. Kirjoissa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia sekä Muumilaakson Marraskuu tavataan Vilijonkka, joka alkaa kärsiä paniikkihäiriöistä. Kesken siivoamisensa Vilijonkka on pudota katolta ja säikähtää. Tämän jälkeen perfektionisti ja kontrollifriikki Vilijonkka ei enää pysty ajattelemaan siivoamista ilman paniikkihäiriön oireita. Hän ei saa hengitettyä, hän pelkää mönkijäisiä ja ötököitä, joita ei ole olemassa, kädet tärisevät…
Muumilaakson marraskuussa oikeastaan kaikki hahmot (ehkä Mymmeliä lukuun ottamatta) kärsivät jonkinlaisesta henkilökohtaisesta kriisistä. Nuuskamuikkunen ei löydä säveliään, Hemuliei hyväksy itseään sellaisena kuin on, Ruttuvaari kärsii dementiasta ja ehkä jonkinlaisesta vanhuusiän masennuksesta, pieni homssu Tuhto potee erilaisia kaikkivoipaisuusharhoja ja on toisaalta sairaalloisen ujo.
Mielenterveysongelmat rakastettujen lastenkirjojen aiheena saattavat kuulostaa ahdistavilta. Monille muumien lukeminen on lapsena ollutkin jollain tapaa outo ja ahdistava kokemus. Aurinkoisessa Muumilaaksossa on piilossa melankolinen pohjavire. Toisaalta muumien maailma on lohduttava niille, jotka kamppailevat kriisien keskellä. Tove Janssonin kirjoissa muumihahmojen kriisit ratkeavat. Yleensä kriisin laukaisee se, että hahmo oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Muumipppa tajuaa, ettei majakanvartijan rooli ole häntä varten ja ettei meren salaisuutta ehkä kuulukaan ymmärtää.
Suvaitseva muumiperhe ei katso vinoon erikoisempiakaan vieraita. Muumilaaksossa saa olla juuri sellainen kuin on. Siteeraan Nuuskamuikkusta: ”Ne tahtoivat rupatella. Ne olivat kaikkialla. Mutta niiden seurassa saattoi olla yksikseenkin. […] Kuinka on mahdollista, että minä olen saattanut viettää niiden seurassa kaikki pitkät kesät huomaamatta koskaan, että ne antoivat minun olla yksikseni.”
Toimittaja Kaisa Pulakka
Linnki — YLE