Masennusta sairastanut kirjailija Pauliina Vanhatalo hoiti pahimmassa vaiheessa lapsiaan sängystä käsin. Toipumisessa auttoi ajatus siitä, että saa olla sellainen kuin on.
Kirjailija Pauliina Vanhatalo on saapunut kotikaupungistaa Raahesta Helsinkiin. Saappaat ovat vaihtuneet siistimpiin kenkiin ja päälle paremmat vaatteet. Pauliina sanoo olevansa puolierakko, joka viihtyy liiankin hyvin omien ajatustensa ja kirjoitustöidensä parissa. Tällä reissulla hän on hakenut kustantajaltaan uuden kirjansa Toinen elämä. Se on juuri tullut painosta.
Kirja kertoo keski-ikää lähestyvän naisen hämmennyksestä. Mitä elämässä sitten tapahtuu, kun kaikki on jo tapahtunut? On työ, perhe, talo ja koira. Ollako vain, kun yllättävät käänteet ja ratkaisevat valinnat ovat historiaa?
Pauliina huomasi vuosi sitten, että kun hän laskee ”katiskan omaan todellisuuteensa”, sieltä nousee vain märkää pyykkiä, leivänmuruja ja koirankarvaa. Ei draamaa, eroja eikä äkkilähtöjä. Sitten hän oivalsi astuneensa elämänvaiheeseen, jossa muutos saa alkunsa juuri siitä, että liike pysähtyy.
Yhdeksän ällän ylioppilas nousi julkisuuteen
Sinä keväänä, kun Pauliina pääsi ylioppilaaksi, koe oli muuttunut. Oppinaineita saattoi kirjoittaa syksyisin ja keväisin. Pauliina kävi lukiota neljä vuotta ja kirjoitti yhdeksän ainetta. Siis lähes kaiken minkä voi. Ja sai kaikista laudaturin! Yhdeksän ällää oli historiallinen saavutus. Lehdet kirjoittivat ja tv-kanavat haastattelivat. Nelonen lennätti Pauliinan kotikonnuilta Keminmaasta ajankohtaisohjelman suoraan lähetykseen Helsinkiin. 19-vuotiaalle povattiin häikäisevää tulevaisuutta.
Filosofi Esa Saarinen kutsui Pauliinan seminaariinsa Kyprokselle. Kympin tyttö ei rohjennut kuitenkaan tarttua tarjoukseen. Saarinen tyytyi lopulta lähettämään vain oman kirjansa, jonka omistuskirjoituksessa luki: ”Tulet tekemään jotain suurta”.
Kun pyöritys jatkui, tuoreen ylioppilaan kasvoihinsa ilmestyi outoja näppylöitä, joiden syy ei voinut olla muu kuin jatkuva hälytystila. Nyt 39-vuotiaana kokemus tuntuu lähes absurdilta.
– Olin järkyttynyt. Tuli pelottava ulkopuolisuuden tunne. Minussa nähtiin poikkeusyksilö. Vaikka eihän ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla ole mitään merkitystä pitkällä tähtäimellä.
Pauliinan mielestä ihmiset heijastivat omia toteutumattomia unelmiaan ja fantasioitaan nuoreen. Ilmiö elää vahvana. Myyttisille sankareille on aina kysyntää.
– Mutta mitä teet, kun sanotaan, että sinulle kaikki on mahdollista? Miten lunastat ihmisten moniin suuntiin harovat odotukset? Olen vahvasti introvertti ja väsyn helposti seurallisuuteen. En ole se, joka muuttaa maailmaa.
Perhe, kolme sisarusta ja lähipiiri pitivät jalat maassa. Pauliinan äiti on koulutukseltaan biokemisti ja isä diplomi-insinööri. Esikoinen lähti opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon luovaa kirjoittamista, filosofiaa ja kirjallisuutta. Pauliina oli kirjoittanut tarinoita 14-vuotiaasta saakka. Hän unelmoi kirjailijan ammatista.
Ahdistunut äiti pinnisteli äärirajoilla
Pauliina tapasi miehensä vuonna 2005, ja se sysäsi liikkeelle lumipalloefektin elämässä. Vuoden sisällä hän julkaisi esikoisromaanin, meni naimisiin ja synnytti esikoisensa 28-vuotiaana
Kustannussopimus ei tullut helposti. Pauliina ahkeroi valmiiksi monta käsikirjoitusta ennen kuin tärppäsi. Silti hän tiesi päässeensä unelma-ammattiin.
– Romaanin kirjoittaminen on mahtavaa. Voin syventyä, rakentaa maailman ja saan viipyä siellä pitkään.
Äitiys sen sijaan ei ollut yhtä helppoa. Pauliina rakasti lapsiaan, mutta jatkuva läsnäolo oli rankkaa. Vanhemmuus vaati seurallisuutta eikä siitä voinut vetäytyä omaan rauhaan. Pienten lasten äiti pinnisteli voimiensa äärirajoilla.
– Olin ahdistunut. Ajoin itseni vähän väliä voimieni äärirajoille.
Onneksi puoliso oli ekstrovertti, joka viihtyi loistavasti lasten kanssa. Isä otti siis perheen ohjat käsiinsä. Pauliina saattoi kirjoittaa työhuoneessaan kerrostalon kellarissa ja käydä välillä imettämässä.
Järjestely toimi ja kaikki olivat tyytyväisiä. Silti Pauliina tunsi pitkään olevansa riittämätön ja vääränlainen ihminen ollakseen hyvä äiti.
– Olin järkyttynyt. Tuli pelottava ulkopuolisuuden tunne. Minussa nähtiin poikkeusyksilö. Vaikka eihän ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla ole mitään merkitystä pitkällä tähtäimellä.
– Meillä on aika ankara tapa puhua äitiydestä. Fantasiaäiti on ihana tyyppi. Loputtoman lempeä, aina läsnä ja valmis vastaamaan tarpeisiin. Olisihan se ollut ihanaa, mutta näillä mennään, Pauliina hymyilee.
Pauliinan haavekuva perheestä on se, että kaikki istuvat yhteisen ruokapöydän ääressä ja jokainen lukee valitsemaansa kirjaa. Mikä niissä kirjoissa muka on niin vaarallista, ettei niitä sovi tuoda ruokapöytään? hän kysyy puoliksi leikillään ja osittain tosissaan.
– Tulen aina navigoimaan perhe-elämässä omalla tavallani. Jokaisella naisella on oikeus juuri omanlaiseensa äitiyteen. Ei kannata uhrata itseään ideaaleille.
Kerrostalo vaihtui henkikirjoittajan taloon
Kun henkikirjoittajan talo 1800-luvulta piharakennuksineen tuli Raahen keskustassa myyntiin, Pauliina ihastui sen tarinaan ja tunnelmaan. Oulun kerrostaloasunto vaihtui Raahen keskustan 120 neliöksi.
– Talo muutti meidän elämän, vaikka eihän se pelkkää ihanuutta ollut. Remontoimisen kauheus ja stressi kestivät neljä vuotta. Tuntui, ettei se valmistu ikinä.
Talon kanssa on eletty monenlaisia vaiheita. Purkuhommat olivat Pauliinasta aluksi hauskimpia. Vanhasta kiinteistöstä piti raivata 1970-luvun viritykset pois.
– Sorkkarauta on mahtava työkalu. Olin monta tuntia tyytyväinen kiskoessani lautoja seinistä. Riittävän ronski tekeminen on mukavaa.
Pauliina on sisustanut yhden pienistä piharakennuksista omaksi työtilakseen. Joskus kiivaimman kirjoitusprosessin keskellä hän myös nukkuu siellä yön ennen kuin taas palaa laumansa pariin.
Talo on yksi tapa jättää jälki maailmaan. Pauliina pitää ajatuksesta, että kunnostetuissa rakennuksissa tulevat elämään vielä lukuisat muutkin ihmiset ja sukupolvet.
Masennuksesta syntyi kirja
Keväällä 2014 Pauliina haki lähikaupasta hernekeittoa ja häntä alkoi itkettää. Jokin oli vinossa. Hän tajusi, ettei itkuun ollut syytä. Normaali kaamosmasennus ei ollutkaan väistynyt pimeyden kanssa.
– Kriisit nostavat pintaan asioita aina pitkältä ajalta. Tunsin epäonnistuneeni kirjailijana ja äitinä. Odotukset ja todellisuus olivat niin kaukana toisinaan. Koko elämä tuntui olevan liikaa ja vaikeaa.
– Jokaisella naisella on oikeus juuri omanlaiseensa äitiyteen.
Välillä voimat olivat niin vähissä, että Pauliina hoiti lapsiaan sängystä käsin. ”Sänkyäitiys” riitti lasten sylissä pitämiseen ja halaamiseen. Maaten saattoi leikkiä kauneushoitolaa. Mutta oliko se tarpeeksi?
Mielessä pyörivät myös ylioppilaskevään asetukset. Pauliina tunsi, ettei ollut lunastanut odotuksia. Hän ei ollut kuuluisa eikä ”breikannut isosti” kirjailijana. Mies taas oli luonnonlahjakkuus lasten kanssa. Rimaa täytyi nyt laskea reippaasti.
– Olisi ollut viisaampaa tehdä se jo aikaisemmin. Taivuin vasta pakon edessä. Masennus oli omien odotusten korjaamista.
Pauliina käytti pari kuukautta masennuslääkkeitä, jotka tasasivat pahimmat tunteiden heilahtelut. Itkeskely loppui. Hän kokeili mindfulness-harjoituksia ja kävi kuntoutuksessa. Paras apu oli päiväkirjan kirjoittaminen. Siitä kasvoi omaelämäkerrallinen kirja Keskivaikea vuosi. Oli hyvä, etteivät kysymykset jättäneet rauhaan, vaan häiritsivät ja haastoivat.
– Kun kuvasin asioita lukijalle, sain etäisyyttä masennukseen. Se helpotti. Sain voimaa tehdä psyykkistä työtä. Jouduin pohtimaan ja selittämään. Ei voinut vain sanoa, että tämä on kamalaa.
Masennuksenkin keskellä oli parempia ja huonompia päiviä. Pikkuhiljaa alakulo hiipui ja elämä oli kestettävissä. Toipumista vauhditti myös kotiin hankittu koira.
Pauliina oivalsi, ettei hänen tarvinnut jalostua tai valaistua joksikin paremmaksi versioksi.
– Saan elää elämäni itsenäni eikä minun tarvitse tavoitella jotakin ideaalia, jonka olen omaksunut ulkopuolelta. Minulla on lupa olla tällainen. Se riittää.
Tänä keväänä myös kirjailijan uurastus palkittiin. Pauliinalle myönnettiin 3-vuotinen taiteilija-apuraha. Kun tieto tuli, perheenäiti laittoi Raahessa samppanjan kylmenemään.
Keski-ikä toi vapauden tunteen
Keski-ikä ajoittuu vuosiin 40–60. Vaikka Pauliina oli vasta 37-vuotias, hän hämmentyi vuosi sitten. Mitä tapahtuu? Outo levottomuus valtasi mielen. Tässäkö kaikki. Punainen, eteenpäin puskemisen lanka, värikäs elämäntarina oli jotenkin katkennut. Pauliina kaipasi elämäänsä uutta juonta niin, ”että se sattui”.
– Lopulta ymmärsin, että koko maailmankuvani murtuu ja muuttuu. Nuoruus on rohkeutta ja päättäväisyyttä. Keski-iässä astutaan ikään kuin kuskin paikalta pois. En ole enää tapahtumien keskipisteessä. Siihen liittyy surua ja haikeutta.
Ranskalainen filosofi ja kirjailija Simone de Beauvoir oli tuntenut aikanaan samoin. Hän kertoi luoneensa 40-vuotiaana uuden suhteen maailmaan, jonka kasvot olivat muuttuneet tuntemattomiksi.
– Elämän sisällä tuntui alkavan toinen elämä, joka vaati uudenlaista olemisen tapaa.
Onko muutos tosiaan noin hurja? Kyllä vain. Toki se riippuu paljon ihmisestä, mutta jossain vaiheessa lähes jokaisen elämä vakiintuu tai tasoittuu.
Pauliina tunsi, ettei ollut lunastanut odotuksia. Hän ei ollut kuuluisa eikä ”breikannut isosti” kirjailijana.
Pauliina sanoo, että keski-iän kourissa ollaan helposti spontaanisti tyhmiä, kun halutaan jääräpäisesti pitää kiinni vanhasta elämästä.
– Erotaan, perustetaan uusi perhe, myydään omaisuus ja lähdetään kiertämään maailmaa. Tässä ei toki ole mitään pahaa, jos valintoja ei ohjaa pelko paikalleen asettumisesta. Pysähtyminenkin on nimittäin antoisaa.
Pauliina huomasi, että on olemassa toisenlaista vapautta, joka ei synny siitä, että kaikki on aina mahdollista. Se on vapautta isojen valintojen ja päätösten pakosta.
– Tuo vapaus on ehdottomasti ihanin asia nyt. Ulkoisesti elämässäni ei tapahdu mitään erikoista, mutta sisäisesti minulla on suurempi kokemus vapaudesta kuin koskaan aikuisiässä on ollut.
Keski-iässä voi antaa virran kuljettaa. Ei tarvitse hallita ja ohjata elämää tiettyyn tavoitteeseen. Pauliinan mielessä on käynyt ”niinkin radikaali ajatus”, että voisi vain elää.
– Minulla on koko ajan enemmän tilaa olla vain oma itseni. Tässä iässä tiedän aika hyvin, kuka olen. Tietysti elämä voi heittää vielä vaikka minkä eteen. Lopullista turvasatamaa ei ole missään.
Eikö Pauliina odota enää mitään?
– Totta on se, etten odota suurta käännekohtaa tai isoa tapahtumaa. Olen silti utelias ja kiinnostunut. Koen tavallisessa arjessa isoja ja mielekkäitä asioita esimerkiksi lasten ja puolison kanssa. Haaveilen, että saisin lisää lukijoita ja kirjojani käännettäisiin.
Pauliina sanoo olevansa sellaisessa elämänvaiheessa, josta ei ole mikään kiire pois.
– Haluan kirjoittaa, lukea ja rakastaa. Haluan olla sekä perheen kanssa että yksin.
Pauliinan voimavarat
Kun minua suututtaa… tarvitsen tilaa. Yksinolo ja mahdollisuus ajatella rauhoittavat tunnekuohun kaikkein nopeimmin.
Kun tarvitsen kuuntelijaa… puhun yleensä miehelleni. Minulle on tyypillistä miettiä asioita ensin kauan yksin, mutta opettelen sitä, että toista ihmistä voi lähestyä keskeneräistenkin ajatusten kanssa.
Mitä muut ajattelevat minusta… on kysymys, johon yritän pitää etäisyyttä. Tietysti se pyörii mielessä erityisesti omaelämäkerrallisten kirjojen julkaisemisen aikaan.
Stressaantuneena… elämäniloni katoaa. Yritän siksi pitää huolta siitä, että elämässä on kaiken aikaa iloa tuottavia asioita: kirjoittamista, lukemista, musiikkia, uimista.
Nukahtaminen… oli minulle pitkään vaivatonta, mutta nykyään uni antaa välillä odottaa itseään.
Vanhana… toivon, että elämäni perusta on sama kuin nyt: että saan pitää puolison, perheen, kirjoittamisen ja kodin mahdollisimman kauan.
Pauliina Vanhatalo
on 39-vuotias raahelainen kirjailija, joka on julkaissut viisi romaania ja kaksi omaelämäkerrallista teosta. Hän on julkaissut myös viihderomaaneja Veera Vaahtera nimellä. Perheeseen kuuluu mies ja 12- ja 8-vuotiaat lapset. Lue Pauliinan blogia: pauliinavanhatalo.com.
