Akuutissa itsetuhovaarassa oleva ihminen olisi saatava pois psyykkisen kivun mielentilasta. Jaana Stenmanin kohdalla ennakkoon puuttuminen ei auttanut, mutta ratkaisevalla hetkellä hän sai apua, joka muutti elämän suunnan.
Tänään me kuolemme.
Jaana Stenman oli varannut taskuihinsa vahvoja lääkkeitä. Ystävällä oli tablettien alashuutelemiseksi pullo kirkasta viinaa
Kokkolalaisella Stenmanilla on vain hataria muistikuvia lokakuisesta päivästä 2017. Meri oli harmaa. Ehkä satoi tai sitten ei. Vilutti.
Oli kylmä päivä kuolla.
Sillä ei ollut merkitystä. Kuten ei kaverillakaan vieressä. Ei enää millään.
– En muista, että olisimme paljon puhelleet, kun kävelimme Friisin saareen ja istuimme penkille. Elämämme olivat samassa pisteessä ja päätimme vain tehdä kaikesta lopun.
Mielen kipu on sietämätöntä
Tapahtumia muistellessaan Stenman painaa kätensä ylävatsalleen. Henkinen tuska on jäänyt kehon lihasmuistiin, vaikka lokakuun päivästä on kulunut kaksi vuotta.
– Mielen kipu on sietämätöntä. Kestämätöntä. Ei pysty ajattelemaan mitään muuta, kuin että se on saatava loppumaan, hän kertoo.
Itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen MIELI Suomen Mielenterveys ry:stä puhuu akuutista psyykkisestä kivusta. Moni itsemurhaa yrittänyt kuvailee tuskan olevan pahempaa kuin mikään fyysinen kipu.
Psyykkinen kipu laukaisee aivoissa akuutin stressitilanteen, joka Kukkosen mukaan lamauttaa aivojen otsalohkon toiminnan. Rationaalinen ajattelu on silloin mahdotonta.
– Ihminen ei pysty ajattelemaan historiaa tai tulevaisuutta eikä minkäänlaista ongelmanratkaisua vaan ainoastaan tuskaa, joka sillä hetkellä on, Kukkonen sanoo.
Stenman oli sairastanut pari edellistä vuotta masennusta. Sitten tuli avioero. Samassa rytäkässä oma äiti joutui saattohoitoon.
– Yhtäkkiä tapahtui liikaa. Elämäntilanne tuntui katastrofaaliselta. Tunsin, että olen kaiken keskellä yksin, enkä nähnyt enää mitään muuta ulospääsyä.
Moni yritti auttaa, mutta Stenman työnsi kaikki pois. Vaikka läheiset ja ystävät veivät hänet päivystykseen, hän onnistui aina vakuuttamaan lääkärin, ettei ollut mitään liian suurta hätää.
– Sitä ei pitäisi uskoa ahdistuneen suusta. Eikä varsinkaan vakuuttelua, että kyllä tämä tästä.
Vähitellen koko ulkomaailma ja elämä hukkui mustan kivun alle.
Hirveä pettymys, kun en kuollutkaan
Jaana Stenmanin muistikuvat lokakuisesta päivästä katkeavat puiselle penkille.
– Muistan, että istuin ystäväni vieressä ja napsimme lääkkeitä. En pelännyt fyysistä huonoa oloa tai mahdollista kipua. Odotin vain sitä, että tämä nyt tässä kohta loppuu.
Taju palasi sairaalan teho-osastolla. Sattumalta paikalle osunut lenkkeilijäpariskunta oli soittanut ambulanssin.
Ensimmäisenä oli hätä ystävästä. Missä hän oli, miten hänen oli käynyt? Myöhemmin Stenman kuuli, että ystävä oli pysynyt tajuissaan, piiloutunut pusikkoon ja selvinnyt lopulta omin voimin kotiin.
– Sitten tuli hirveä pettymys. En voinut kestää sitä tunnetta, että en kuollutkaan.
Stenman siirrettiin seuraavana aamuna tehohoidosta psyykkiselle osastolle tahdonvastaiseen hoitoon. Hän muistelee olleensa sairaalassa viikkoja. Hän sai keskustelu- ja päihdetukea eri tiimeissä, ja suljetulla osastolla aloitettiin syömisen opettelulla.
– Olin laiminlyönyt sitä jo pitkään. Psykiatrian poliklinikalle minulla on edelleen hoitosuhde. Käyn viikottain juttelemassa terapiassa, josta olen saanut hyvän avun.
Stenman on kiitollinen pelastajilleen ja etsii heitä sosiaalisen median kautta. Elossaolo tuntuu hyvältä. Hän sanoo ymmärtävänsä, jos lenkkeilijäpariskunta ei halua ottaa yhteyttä, mutta Stenmanille itselleen on tärkeää saada kiittää.
– Haluaisin vain sanoa, että voin paljon paremmin. Ja olen välillä niin onnellinen, että se melkein pelottaa. Olen todella kiitollinen heille, että osuivat paikalle ja toimivat.
Jo pelkkä juttelu voi pelastaa ihmishengen
Itsemurhan peruuntuminen voi olla kiinni vain muutamasta arkisesta sanasta, jotka sanoo läheinen, ystävä tai ventovieras ihminen.
Akuutissa itsetuhovaarassa oleva ihminen on saatava pois psyykkisen kivun mielentilasta. Itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen kertoo, että vaaran hetkellä siihen voi auttaa pelkkä arkipäiväinen jutustelu.
– Aivojen rationaalinen ajattelu elpyy, kun ihmiselle puhutaan. Jos havaitsee tilanteen, että toisella on itsetuhoisia ajatuksia, kannattaa kysyä mitä kuuluu, voinko auttaa, onko joku hätä?
Puhetta kannattaa jatkaa, vaikka toinen ei vastaisi. Tärkeintä on saada kontakti toiseen ihmiseen, ja saada hänet mielentilastaan edes hetkeksi irti. Kukkosen mukaan puhua voi mistä tahansa, vaikka säästä, jos ei muuta keksi.
– Jos osut paikalle, kun joku on itsemurhavaarassa, rauhoita itsesi, se välittyy itsetuhoisellekin. Rauhallinen juttelu luo tunteen, että tässä ei ole mitään hätää ja kaikki selviää. Apua pitää soittaa ja jatkaa jutustelua siihen asti, että ammattiauttajat tulevat paikalle, Kukkonen neuvoo.
Stenmanin ja ystävänsä mustimmalla hetkellä ei ollut kukaan juttelemassa.
Heidän onnekseen paikalle osui kuitenkin ihmisiä, jotka halusivat ja uskalsivat auttaa, vaikka sanat eivät enää tajutonta Stenmania tavoittaneetkaan.
Hänelle auttajien kiittäminen on myös tavallaan asian päätökseen saamista. Stenman kertoo voivansa tällä hetkellä hyvin, ja oppineensa antamaan itselleen luvan iloon.
– Jos kantaa pitkään surua, ahdistusta ja masennusta, siitä tulee osa omaa identiteettiä, ja sen pois antaminen jotenkin pelottaa, vaikka tilalle saa onnea ja iloa.
