Kaikki alkoi hiljaa, vähitellen. En enää jaksanut lähteä salille ja väsytti. En halunnut lähteä viettämään iltaa kavereiden kanssa ja kohta en olisi edes pystynyt. Alkoi ahdistaa ja mieli oli maassa. Uppouduin töihin ja yritin olla siinä paras. Itketti ja nukuin huonosti. En enää tehnyt mitään vapaa-ajalla.
En ymmärtänyt oloani. Kaikkihan oli hyvin. Elämässäni oli ollut paljon suuria muutoksia viimeisen vuoden aikana, mutta olin tehnyt ne mielelläni, hyvillä mielin, joten en osannut odottaa, ettäkö ne vaikuttaisivat minuun niin. Olin muuttanut pois kotoa ja lopettanut harrastustoimet. Olin elänyt vähän villimpää nuorisoelämää. Kaikkihan oli hyvin.
Vuoden 2010 ensimmäisinä päivinä menin lääkäriin, koska olin muljauttanut nilkkani. Keskustelin tohtorin kanssa ja aloin itkeä. Sanoin, etten ole nukkunut kahteen viikkoon, enkä muutenkaan voi hyvin. Minut saatettiin seuraavalle tohtorille, joka diagnosoi minulla masennuksen ja antoi lääkettä. Hän myös suositteli minulle käyntiä kuraattorin luona. Sain vähän sairaslomaa.
En minä syönyt niitä lääkkeitä. En uskonut, että mulla olisi ollut mitään masennusta. Miksi muka olisi? Kaikkihan oli hyvin. Helmikuussa lomaviikon jälkeen, vietettyäni viikko neljän seinän sisällä maanisesti piirtäen ja itkien, ymmärsin, ettei tämä ihan normaalia ole. Hain apteekista lääkkeen ja soitin ajan kuraattorille. Joka oli muuten ihan paska. Kuraattori kuunneltuaan minua tunnin verran kehotti hakemaan kirjastosta lastenhoito-oppaan, koska minulla oli hänen mukaansa ongelmia oppilaiden kanssa töissä. Tajusin itsekin, ettei siitä ollut kyse. Jätin hänet omaan arvoonsa, mutta jatkoin lääkkeiden syömistä.
Kevään aikana en puhunut kuin yhdelle ystävälleni olostani, hänellekin mahdollisimman vähän. Pyysin häntä kuitenkin saattamaan minut maaliskuussa psykiatriseen päivystykseen Auroran sairaalaan. Pyysin, koska tiesin, että sinne minun oli mentävä, mutta koko matkan yritin keksiä silti tekosyitä, miksei mentäisikään sinne. Yritin jäädä jalkakäytävälle istumaan ja ystäväni joutui vetämään minua perässään. Vetäessään hihani nousi vähän ja hän ensimmäisenä näki viiltelyjälkiä. Ne tekivät hänestä entistä päättäväisemmän ja pääsimme Auroraan. Sain rauhoittavaa lääkettä ja käskyn tulla takaisin, jos ei helpota.
Kävin kevään aikana kolme kertaa Aurorassa, ennen kuin minut otettiin psykiatrian poliklinikalle akuuttityöryhmään potilaaksi. Uusia lääkkeitä määrättiin, sain puhua ongelmistani ja minut pakkomäärättiin sairaslomalle: en ollut työkunnossa. Jollain ihmeen voimilla kuitenkin pysyin töissä lukukauden loppuun asti; jopa niin, ettei kuntoni romahtamista huomattu.
Akuuttityöryhmässä minulla oli viikoittain tapaamisia Sturenkadun poliklinikalla. Kesäkuussa, kun kesälomani alkoi, vointini silti huononi. Kun poliklinikka oli menossa kiinni heinäkuuksi, kysyi hoitaja, olenko miettinyt osastohoitoa. En, vastasin. Kotona kuitenkin mietin, ja lähetin sähköpostin hoitajalle. Seuraavana päivänä tapasimme ja hän saattoi minut Laakson mielialahäiriöosastolle. Jäin sinne lähes koko syksyksi. Pari kertaa minua yritettiin kotouttaa, mutta voin niin huonosti, että palasin aina takaisin.
Sairaalasta hoitajat saivat minut suostuteltua soittamaan vanhemmilleni, jotka kävivätkin tiuhaan kylässä osastolla. Tilanne oli heille tullut yllätyksenä, olin onnistunut piilottamaan kaiken reilun vuoden ajan. He olivat tukenani niin paljon kuin vain annoin. Olin kuitenkin niin omissa maailmoissani, että vasta myöhemmin ymmärsin heidän apunsa.
Joulukuussa kävin enää päiväosastolla Laaksossa, joskin enemmän kuin muut. Jäin päiväohjelman jälkeen myös syömään päivällisen osastolle, sillä en saanut kotona laitettua ruokaa, ja ravintohan on niin tärkeää diabeetikolle. Kun hoitajat olivat siinä lähdössä, sanoin pahassa olossani, että nähdään, jos nähdään, ja he ymmärsivät mitä tarkoitin. Minut saatettiin Auroran sairaalaan suljetulle osastolle. Olin siellä kai joulun yli. Vaikea muistaa tarkasti näitä juttuja.
Tammikuussa minut siirrettiin Laakson päiväosasto 10:lle kolmen kuukauden jaksolle. Olen kiitollisuuden velassa kaikille minua hoitaneille lääkäreille ja hoitajille. Kympissä olin edelleen niin huonossa kunnossa, etten esim. käynyt kotona suihkussa ollenkaan. Lempparihoitajani päätti, että käyn sitten hoitajien tilassa, pari kertaa viikossa, jos ei kerta muuten onnistu. Hän myös kävi kärsivällisesti kanssani läpi kauppalistat, kotiohjelmat ja kaiken, mitä en itse voinnissani pystynyt tai saanut itse tehtyä.
Kutenkin, vointi vaan huononi, ja tammikuun lääkärikäynnillä sovittiin, että palaan Laaksoon ja ryhdytään ECD- eli sähköshokkihoitoon. Sain helmikuussa toistakymmentä sähköhoitoa Auroran kellarissa, mutta hoito ei auttanut salamasti kuin monilla muilla. En tiedä vieläkään oliko se ECD-hoidon ansiota vai ei, mutta vähitellen, jostain syystä, oloni alkoi kevät puolella parantua, vähän vähässä.
Kevään oli Kympissä, kesän taas Laaksossa ja syksyn taas Laaksossa. Sain useamman kolmen kuukauden jakson peräjälkeen. Kun välillä en ollut missään sisällä, auttoivat äitini ja äitipuoleni minua selviytymään olemalla luonani n. 95% ajasta. Jos olin puolitoistatuntiakin yksin, menin jo jonkinmoiseen ”tilaan”, josta oli vaikea saada minua pois. Yön olin yksin kotona, sillä en uskaltanut pysyä äidillä, sillä se oli mielestäni liian kaukana Aurorasta, päivystyksestä. En myöskään suostunut lähtemään kaupungista, ettei Aurora vaan jää vaihtoehdoista pois.
Jotenkin, en tiedä miten, selvisin. Joulukuussa minut potkaistiin nätisti pois Kympistä – oltuani siellä lähes vuoden – ja hain Helsingin Diakoniaopistolle valmentavalle luokalle. Puoli vuotta siellä meni kuin unessa, mutta seuraavana syksynä (kesän vietettyäni taas osastolla) tuntui, että elämä voittaa. Aloin nähdä ympärilleni, saada ystäviä, enkä enää nukkunut 14 tunnin yöunia.
Iso juttu minulle oli myös loppukesänä löytynyt Kulttuuripaja Elvis. Kävin Elviksessä kirjoitusryhmässä, sillä minulle oli tullut tavaksi kirjoittaa runoja ja pieniä novelleja sairaalassa. Kirjoituksistani pidettiin ja jonkin kumman itsetunto-boostin aikana lähetin tekstejäni pienelle kustantamolle Kurikassa. Niistä pidettiin ja sain kustannussopimuksen!
Kirjan julkistamistilaisuudessa aloitin varovasti tervehtimisen näillä sanoilla: ”Niin kuin joku teistä ehkä tietää, mulla on ollut vähän vaikeaa tässä pari vuotta…” Kyllä, kaikki nyökkäsivät, ja vasta siinä ymmärsin, että nämä perheeni ja ystäväni, ne ovat kulkeneet matkaa kanssani, vaikken sitä itse edes tiennyt. Tämä oli yksi suurimmista oivalluksistani elämässä. Tämän jälkeen en enää piilotellut sairautta, vaikken viiltelyjälkiä halunnutkaan julkisuuteen tuoda.
Seuraavat 1,5 vuotta olin Diakissa ja sen jälkeen 3 vuotta Ammattiopisto Luovissa, joka on ollut aivan loistava paikka: paikka, jossa ihmiset otetaan yksilöinä vastaan. Olen myös ensimmäisen kirjan julkistamisesta vuonna 2012 (toinen kirjani julkaistiin 2014) puhunut masennuksesta julkisesti – ja tilaisuuksiahan on riittänyt! Kokemusasiantuntijoita on masennuksenkin alalta vaikka kuinka paljon, mutta jostain syystä sairaus yhä pitää yllään häpeän leimaa. Vaan ei minulle. Minä sairastan myös diabetesta, enkä häpeä sitäkään. Ihmisellä voi mennä vaikka kuinka hyvin, niin kuin minulla meni, mutta depressio on sairaus, eikä sairaus kysy lupaa.
Tällä hetkellä olen juuri lopettelemassa opintojani Ammattiopisto Luovissa ja osittain jo työelämässä. Toivon, että voin jatkaa opintojani kohti graafisen suunnittelijan tutkintoa syksyllä, mutta sen näkee sitten. Toimin Raha-automaattiyhdistyksen Paikka Auki –avustusohjelman Nuorten Johtoryhmässä sekä Nuorten mielenterveysseura Yeesin hallituksessa. Olen mukana Paikka Auki -hankkeessa Mieletöntä Valoa tekemässä historiaa mielenterveyskuntoutujien ja kehitysvammaisten mediasta kiinnostuneiden henkilöiden yhteistyössä. Olen myös löytänyt toisen puoliskoni, rakkaani, enkä voisi kuvitella olevani rakastetumpi.
Toki minulla on ollut 15-17 osastojaksoa, joka on aivan hirveä määrä. On ollut päiviä, jolloin olen ollut vähällä luovuttaa, mutta tärkeintä on, että aina on löytynyt syy jatkaa eteenpäin. Mielessäni on jo monta vuotta ollut sanonta ”Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä,” millä tarkoitan, että en ollut tällaista elämää itselleni suunnitellut, mutta voin kai nyt nauttia helmistä, joita olen sen avulla löytänyt. Olen tavannut ja tutustunut hienoihin ihmisiin, kuullut upeita ja kamalia tarinoita ainakin yhden ihmiselämän verran, ja tutustunut itseeni enemmän kuin voi edes kuvitella.
Joskus on yhä vaikeita päiviä. Elämä heittelee ylös ja alas. Mutta jokainen päivä on pois siitä painajaisesta, joka joskus oli.
Haluan kiittää kaikkia sairaalatyöntekijöitä puhtaanapitäjistä psykiatreihin ja erityisesti hoitajiin, jotka pienellä palkalla saavat niin harvoin ruusuja. Helsingin kaupunki ja Suomen terveydenhuolto on tehnyt minuun vaikutuksen, tämä tosissaan on maailman paras maa elää (ja sairastaa).
Toivon, että voin omalla tarinallani auttaa ja innoittaa edes yhtä pahoinvoivaa henkilöä.
”Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä, ja vain pikkupolkujen varrelta löytyy metsämansikoita.”
Fanni-Laura Patanen
Selviytyjä ja Mielettömän valon vertaistuottaja
www.sosped.fi
