Jenni seisoi eteisessään ja puristi kädessään olevaa vesipulloa. Oli maaliskuinen perjantai, ja Jenni yritti hengittää rauhallisesti. Perhetyöntekijä seisoi hänen vierellään ja kannusti: ”Jenni, mennään nyt vain, ihan rauhassa.”
Määränpäänä oli lääkärin vastaanotto. Lääkäri halusi tavata Jennin henkilökohtaisesti.
”Sitten minä vain tein sen: kävelin autolle ja istuin pelkääjän paikalle. Hoin itselleni, että hyvin se menee.”
Edellisestä kerrasta oli vuosia, kun Jenni oli lähtenyt lääkäriin. Tai ylipäänsä minnekään asunnostaan. Tarkalleen siitä oli kulunut neljä pitkää vuotta.
”Katsoin auton ikkunasta maisemia. Join vettä ja yritin pitää paniikin loitolla. Se meni yllättävän hyvin. Matkaa oli onneksi vain viisi minuuttia.”
Vastaanotolla lääkäri kehui Jenniä: harva tulee pyytämään B-lausuntoa siksi, että haluaa takaisin töihin. Tyypillisesti sitä pyydetään etuuksien hakemista varten.
Kun Jenni palasi kotiin, hän soitti kyynelehtien äidilleen. Äiti oli ylpeä tyttärestään, ja molemmat itkivät ilosta. Päivä oli merkityksellinen. Jenni oli mennyt rohkeasti pelkoa päin.
”Pitkästä aikaa minusta tuntui, että ehkä minä en olekaan enää kokonaan rikki.”
Neljä vuotta aiemmin Jenni oli joutunut veneonnettomuuteen ja vammautunut vakavasti. Tapahtunutta seurasi traumaperäinen stressihäiriö.
”Aikamoisen myllyn olen käynyt läpi: kipua ja särkyä, työpaikan menetyksen, rahahuolia ja mielenterveyden romahduksen. Se Jenni, joka olin ennen, on tavallaan kadonnut.”
Viisi vuotta sitten oli helteinen heinäkuinen perjantai-iltapäivä. Ilma oli tyyni. Valkoinen moottorivene odotti Päijänteen laiturilla: Jenni, hänen silloinen miesystävänsä ja miehen kaveri olivat lähdössä vesille.
”Kun katsoin venettä, minulle tuli kummallinen tunne. Ihan kuin intuitio olisi varoitellut minua, että älä mene veneeseen.”
Miesystävä ajoi venettä, Jenni istui vieressä. Hänellä oli yllään bikinin yläosa ja farkkusortsit.
Vene halkoi vettä kovaa vauhtia miehen kaveri vesihiihtäjänä perässään. Jennin pitkä tukka hulmusi hevosvoimien pauhatessa. Tunne oli kuin Miami Vicessa.
Sitten vastaan tullut vene kaarsi oikealle Jennin seurueen edestä. Se nosti aallot, joita päin Jennin vene ajoi.
”Lensin silmänräpäyksessä korkealle ilmaan. Sitten tipahdin rysähdyksellä penkkiin. Vajosin veneen pohjalle, enkä päässyt enää ylös. Kipu oli hirvittävä.”
Miesystävä pysäytti oitis veneen. Vesihiihtäjä noukittiin veneeseen.
Jenni muistaa vesihiihtäjän sanoneen hilpeästi, että olipas melkoinen pomppu. Jenni vastasi käskemällä soittaa ambulanssin.
Satamassa tuskissaan huutanut Jenni nostettiin kahden ihmisen voimin ambulanssiin.
Päijät-Hämeen keskussairaalassa Jenni vietiin magneettikuvaan. Selvisi, että kolme hänen selkänikamaansa oli murtunut.
”En pystynyt olemaan missään asennossa. Oikeasta pakarasta ja reidestä oli lähtenyt tunto. Lähes koko alaselkää peitti mustelma.”
Jenni makasi viikon sairaalassa vahvoissa kipulääkkeissä. Verenpaine laski alas. Enimmäkseen hän nukkui.
”Kun fysioterapeutti toi tukiliivin ja kävelykepit, aloin itkeä. Yritin raahautua liikkeelle, mutta se oli yhtä piinaa. Kaveriksi tuli rollaattori.”
”Silloin tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan pitkään aikaan ennallaan.”
”Kuljin kotona yöpaidassa kaiket päivät. Pakotin itseni tekemään lapsille ruokaa ja pesemään pyykit.”
Jennin mieli alkoi värittyä mustaksi. Onnettomuus oli laukaissut voimakkaan ahdistuksen, ja Jennillä alkoi olla itsetuhoisia ajatuksia.
Kerran ruokakaupassa Jenni sai paniikkikohtauksen. Hän kiirehti pikakassan kautta ulos.
”Uskoin, että kaikki näkivät, miltä minusta tuntui. Ahdistus kasvoi, mutta en puhunut siitä kenellekään.”
Saman vuoden syyskuussa Jenni kävi työterveydessä psykiatrilla. Lääkäri vaihtoi mielialalääkkeen toiseen, mutta lääke ei helpottanut oloa, vaan aiheutti pahoinvointia ja huimausta.
”Mielialani vajosi vieläkin alemmas. Välillä tuntui, että minun olisi pitänyt mennä nurkkaan kyykkyyn ja painaa kädet pään päälle, jotta voisin kadota. Häpeä oli niin kova.”
Paniikkikohtaukset jatkuivat, ja Jenni ei pystynyt ahdistuksensa takia lähtemään enää minnekään. Hampaiden pesu ja suihkussa käyminen kävivät raskaaksi. Lääkäri kirjoitti viikon kerrallaan lisää sairauslomaa.
”Kuljin kotona yöpaidassa kaiket päivät. Pakotin itseni tekemään lapsille ruokaa ja pesemään pyykit.”
Jenni yritti piilottaa huonoa vointiaan lapsiltaan. Etenkin vanhin lapsista kuitenkin huomasi asioita ja oli huolissaan äidistään. Lapset olivat tuolloin 6-, 10-, 13- ja 16-vuotiaita.
”Välillä mietin, hyppäänkö parvekkeelta alas, mutta sitten ajattelin lapsia. En voinut tehdä sitä heille. Ajatus herätti minut ja ymmärsin, että minun oli saatava oikeasti apua.”
”Kun aikuinen ihminen ei uskalla mennä edes kauppaan, niin kyllä sitä ajattelee, että itsessä täytyy olla jokin vialla.”
lähete terapiaan oli tärkeä käänne. Jenni alkoi tavata terapeuttia etäyhteydellä, ja kesäisin hoitaja tuli välillä Jennin pihalle juttelemaan. Aluksi puhuminen tuntui mahdottomalta.
Vähitellen padot alkoivat aueta.
”Kun itku viimein tuli, olo helpotti. Vähitellen uskoin, ettei minun tarvitse hävetä tilannettani. Jotkut pystyvät menemään kauppaan, mutta minä en pystynyt sillä hetkellä, eikä siinä sen kummempaa.”
Pikkuhiljaa Jenni alkoi harjoitella ulkona käymistä. Aluksi hän käveli vain muutamia metrejä pihassa. Sitten hän käveli roskakatokselle, myöhemmin vähän pidemmälle kotikadulle.
Harjoittelu tuntui taistelulta. Sisäinen ääni käski häntä aina palaamaan takaisin sisälle.
”Henkinen muuri tuntui läpipääsemättömältä. Tiiliskiviseinältä. Kun aikaa kului, siihen tuli ovi. Sitten piti vain uskaltaa painaa kahvasta – avata ovi ja ottaa pieni askel toisensa jälkeen.”
Tämän vuoden tammikuussa kotiin muutti jackrussellinterrieri Lulu. Terhakka koira vie Jennin ulos joka päivä. Silloinkin, kun ahdistus yrittää ottaa vallan.
”Tuo pieni koira vahvistaa minua. Aamuisin lähden kävellen saattamaan lapsia kouluun sen kanssa, ja jäämme vielä hetkeksi pihalle. Pyrin lisäämään lenkkien pituuksia. En halua antaa periksi.”
Jennin fyysinenkin toipuminen on ollut hidasta. Selkä väsyy edelleen nopeasti, ja oikea puoli puutuu rasituksessa sekä äkillisissä liikkeissä. Hermokipu vaivaa, ja kipu säteilee pakaraan. Piikkimatto ja jumpparulla ovat ahkerassa käytössä.
Ennen onnettomuutta Jenni teki kotihoitotyötä vanhusten parissa ja rakasti sitä.
”Olin se ihminen, joka aina nauroi, jutteli ja auttoi muita. Menin ja hoidin hommat elementissäni.”
Onnettomuuden jälkeen Jenni ei ole pystynyt palaamaan työelämään. Se on ollut iso pettymys ja aiheuttanut taloudellisia haasteita. Ruuat hän on joutunut vuosien ajan tilaamaan kaupasta kotiin.
”Kun aikuinen ihminen ei uskalla mennä edes kauppaan, niin kyllä sitä ajattelee, että itsessä täytyy olla jokin vialla. Niin ajattelin ennen. Nykyisin onneksi ymmärrän, että se johtuu traumasta.”
Jenni toivoo voivansa aloittaa pian työkokeilun vanhustenhoidossa. Toiveena on päästä joskus takaisin entiseen työhön kotihoitoon. Lisäksi hän haaveilee kokemusasiantuntijaksi ryhtymisestä.
”Haluaisin voida auttaa muita, jotka ovat jääneet yksin mielenterveysongelmien kanssa.”
Vaikka matka on kesken, yksi asia on muuttunut. Liiallinen kiltteys ja miellyttämisenhalu ovat kadonneet. Jenni on opetellut kuuntelemaan itseään – sanomaan tarvittaessa napakammin vastaan esimerkiksi ihmissuhteissa. Edelleen hän haluaa olla kiltti, mutta nyt hän osaa sanoa, missä raja kulkee.
Unelmat ovat nykyään pieniä mutta merkityksellisiä.
”Haluan mennä aurinkoisena kesäpäivänä rannalle. Istua siellä lämpimälle kivelle ja kastaa jalat veteen. Haaveilen rivitalosta, kukista ja omasta terassista.”
Jenni tuntee käyneensä läpi valtavan matkan.
”Vihdoin olen alkanut uskoa siihen, että olen vahva, rohkea ja hyvä. Hymyni on tullut takaisin. Aion nousta tästä vielä vahvempana kuin koskaan ja rakentaa elämäni sen mukaan.”
Traumaperäisen stressin eli PTSD:n ensisijainen hoitomuoto on psykoterapia
• Traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD voi syntyä järkyttävän tapahtuman, kuten vakavan onnettomuuden, väkivallan tai muun hengenvaarallisen kokemuksen jälkeen.
• Kaikki traumaattisen tapahtuman kokeneet eivät sairastu, mutta riski kasvaa erityisesti silloin, kun kokemus on ollut äkillinen ja voimakas.
• Tyypillisiä oireita ovat ahdistus, paniikkikohtaukset, painajaiset, univaikeudet, ylivireys, pelot sekä tapahtuman jatkuva mieleen palaaminen.
• Monet alkavat vältellä paikkoja tai tilanteita, jotka muistuttavat traumasta. Oireet voivat heikentää toimintakykyä, ihmissuhteita ja työssä jaksamista merkittävästi.
• PTSD:tä hoidetaan yleensä keskusteluavulla, traumaterapialla ja tarvittaessa lääkityksellä.
• Toipuminen voi olla hidasta, mutta oikeanlaisella hoidolla oireita voidaan lievittää huomattavasti ja toimintakyky voi palautua vähitellen.
Lähteet: THL, Mielenterveystalo, Terveyskirjasto.
