Kohtasin Tanelin ensimmäisen kerran Hietaniemenkadun palvelukeskuksessa. Hän oli sellainen mies, joka tervehtii jokaista äänekkäästi ja hymyilee leveästi, kuin olisi koko salin isäntä. Karjalainen mies, rempseä ja suorasukainen, jolla on aina tarina kerrottavanaan. Hän alkoi kertoa lapsistaan ja lapsenlapsistaan, matkoista Espanjaan ja armeija-ajastaan 80-luvulla. Tuntui, että hänellä oli ollut elämä, jota monella Hietsun asukkaalla ei koskaan ole – täynnä työtä, tekemistä ja ihmisiä.Mutta vasta useamman yhteisen aamiaisen jälkeen alkoi oikea tarina tulla esiin. Taneli oli muuttanut Joensuusta Helsinkiin vuonna 2018, eron jälkeen. “Ei se erossa ollut mitään juhlimista”, hän sanoi ja katsoi kahvikuppiinsa. “Vaimo joi, tissutteli. Minä korjasin. Minä olin handyman, sellainen joka laittoi kaiken kuntoon – paitsi oman elämänsä.”
Hän oli tehnyt töitä koko ikänsä. Talonmiehenä, rakennusten huoltomiehenä, sellaisena miehenä, joka tietää miten vesiputki avataan ja ovi korjataan. Mutta maailma muuttui. Huoltoyhtiöt tulivat, kilpailutus alkoi, ja vanhat konkarit jäivät syrjään. “Minulle sanottiin, että olet liian vanha ja liian hidas. Ei me tarvita enää ukkoja, jotka tulee paikalle pakettiautolla ja vasaralla.”
Kun selkä petti ja eläkepäätös jäi jumittamaan byrokratian rattaisiin, Taneli tippui tyhjän päälle. Hän haki töitä, haki tukea, mutta mitään ei tullut. Kun vuokra jäi rästiin, hän sai häädön. Ja niin Joensuun mies löysi itsensä Helsingin kaduilta – ei juoppona, ei rikollisena, vaan yksinkertaisesti näkymättömänä.
Leima, jota ei voi pestä pois
Helsingissä Taneli sijoitettiin alkoholistipalveluihin. “Vaikka en ole koskaan ollut alkoholisti”, hän painotti useaan otteeseen. “Juon minäkin joskus kaljan tai kaksi, mutta kuka ei joisi? Siitä leimasta ei vaan pääse irti. Kerran olet väärässä paikassa, niin olet se koko loppuelämäsi.”
Hän kertoi, miten oli yrittänyt hakea tavallista vuokra-asuntoa, mutta jokainen hakemus kariutui luottotietoihin, häätöön tai menneisyyteen. “Sä olet järjestelmän ulkopuolella heti, kun sut on kirjattu väärin. Sä oot ’asiakas’, et ihminen.”
Tanelin elämässä suurin virhe oli ehkä se, että hän muutti Helsinkiin etsimään uutta alkua. Hän ei suostunut asumaan pienessä tuetun asumisen huoneessa, jossa ei saanut keittää edes kahvia itse. “Mitä se elämä on, jos ei saa laittaa aamukahvia ja kuunnella radiota? En minä vanki ole.”
Elämä ilman kategoriaa
Tanelin tarinassa toistuu sama kaava, jonka moni koditon mies tunnistaa: kun järjestelmä ei tunnista sinua, sinua ei ole olemassa. Hän ei mahtunut mihinkään valmiiseen kategoriaan – ei päihdeasiakkaaksi, ei mielenterveyskuntoutujaksi, ei työkykyiseksi, mutta ei täysin työkyvyttämäksikään.
“Jos sulla ei ole diagnoosia, sulla ei ole apua”, hän sanoi karusti. “Ja jos sulla on väärä diagnoosi, sä saat väärää apua. Kummassakaan tapauksessa sä et pärjää.”
Tanelin kohdalla se tarkoitti sitä, että kaikki ovet sulkeutuivat. Hänelle tarjottiin päihdehoitoa, vaikka hän ei tarvinnut sitä. Hänelle tarjottiin ryhmäasumista, vaikka hän kaipasi omaa rauhaa. “Ne ei kuuntele. Ne katsoo papereita ja sanoo, että sä oot se ja se. Mutta kuka mä oikeasti oon? Isä. Ukki. Aviomies, vaikka ex. En mikään juoppo.”
Ihminen stigman takana
Vuosien varrella Taneli oli oppinut, että apu on usein näennäistä. “Ne haluaa näyttää, että auttavat. Mutta oikeasti ne haluaa, että mä istun hiljaa ja täytän lomakkeita.” Hän oli yrittänyt uudelleen ja uudelleen rakentaa turvaverkkoa, mutta aina jokin katkesi: liian pienet tuet, väärät paperit, väärät oletukset.
“Kun ne sanoo ’meillä on sulle paikka’, se tarkoittaa, että ne haluaa, että katoan näkyvistä.”
Tanelin suurin haava ei kuitenkaan ollut fyysinen tai taloudellinen. Se oli henkinen: tunne, ettei kukaan tarvitse sinua enää. “Kun sä oot koko elämäsi tehnyt töitä ja pitänyt paikat kunnossa, ja yhtäkkiä kukaan ei pyydä korjaamaan mitään, sä alat hajota sisältä.”
Hän kaipasi työtä – ei välttämättä palkkaa, vaan tarkoitusta. “Jos joku antaisi mulle ruuvimeisselin ja sanois että tuossa, korjaa tuo ovi, niin mä olisin taas joku. Nyt mä oon ei kukaan.”
Elämä sivuraiteella
Moni koditon on ajautunut kadulle sössittyään omat asiansa. Tanelin tarina on erilainen. Hän ajautui sinne, koska oli vääränlainen ihminen väärässä paikassa. Hän ei sopinut järjestelmän muottiin, ja siksi hän putosi sen läpi.
Taneli näkee joka päivä ihmisiä, jotka yrittävät selvitä samalla tavalla. “Täällä on monta, jotka ei kuulu mihinkään. Ne vaan ajelehtii. Jos sä et sovi mihinkään, sä jäät yksin.”
Hänen tarinansa on muistutus siitä, että kodittomuus ei aina ala kadulta – se alkaa usein byrokratiasta, väärästä luokituksesta, pienestä virheestä, jota kukaan ei koskaan korjaa.
“Ei ihminen lopu, vaikka järjestelmä loppuu”
Kun kysyn Tanelilta, mitä hän toivoo tulevaisuudelta, hän hymyilee ja sanoo: “Että joku uskois muhun vielä. Että joku näkis, että mä oon muutakin kuin se ’asiakas’.”
Hän on edelleen se mies, joka osaa korjata hanan, laittaa oven saranoilleen ja nauraa ääneen. Mutta hän on myös mies, joka kantaa sisällään koko yhteiskunnan unohtamaa surua – surua siitä, että ihmiset luokitellaan ennen kuin heitä kuunnellaan.
“Ei ihminen lopu, vaikka järjestelmä loppuu”, Taneli sanoo lopuksi. “Mutta järjestelmä loppuu, jos se unohtaa ihmiset.”
