Kun työnteko on siirtynyt yhä enemmän kaulan yläpuolelle, ei ole suuri ihme, että terveysongelmatkin ovat siirtyneet tuki- ja liikuntaelimistä korvien väliin, kirjoittaa Pekka Sauri.
KELA TIEDOTTI, että mielenterveysongelmat veivät yli 100 000 suomalaista pitkälle sairauspoissaololle vuonna 2023. Tässä ei ole sinänsä uutta eikä yllättävää: mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt nousivat tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ohi työkyvyttömyyden perusteena jo viitisen vuotta sitten.
Uutta on se, että erityisesti ahdistuneisuuden määrä on voimakkaasti lisääntynyt. Masennus on pysynyt suurin piirtein aikaisemmalla tasolla.
Ilmiö on merkillepantava sikäli, että aiemmin yleisin mielenterveyden häiriö oli masennus. Nyt ahdistuneisuus on noussut masennuksen ohi. Edelleen merkillepantavaa on, että ahdistuneisuushäiriöiden kasvu on ollut kaikkein voimakkainta alle 35-vuotiailla – ja erityisesti nuorilla naisilla.
Nuorille naisille ahdistuneisuushäiriöiden perusteella maksettujen sairauspäivärahapäivien määrä on vuodesta 2005 lähes viisinkertaistunut. Mistä ahdistuneisuuden lisääntymisessä on kysymys?
DUODECIMIN TERVEYSKIRJASTO kertoo: ”Ahdistuneisuudella tarkoitetaan pelonsekaista tai huolestunutta tunnetilaa, johon liittyy osin tietoinen tai tiedostamaton huoli menneisyyteen, nykyhetkeen tai tulevaisuuteen liittyvästä tapahtumasta.”
”Ahdistus voi tuntua levottomuutena, rauhattomuutena, lamaannuksena, pelokkuutena tai hallitsemattomana paniikkina. Tunne on monesti hyvin epämääräinen, ja sen taustalla olevia tunteita ja ajatuksia on usein vaikea hahmottaa.”
Mistä ahdistuneisuus sitten? Terveyskirjasto kertoo: ”Ahdistus voi johtua yhdestä asiasta tai monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Se voi johtua elämäntilanteesta, ulkoisista tekijöistä tai sisäisistä ristiriidoista. Nykyisin monet kokevat ahdistusta maailman tilanteesta ja uutisista, ympäristöön liittyvistä huolista eli niin sanottua ympäristöahdistusta, sotaan liittyvää ahdistusta tai koronan myötä tartuntatauteihin liittyvää pelkoa.”
MIELENTERVEYDEN HÄIRIÖIDEN nousu työkyvyttömyystilastojen kärkeen voi kertoa monesta asiasta. Kun työnteko on siirtynyt yhä enemmän kaulan yläpuolelle, ei ole suuri ihme, että terveysongelmatkin ovat siirtyneet tuki- ja liikuntaelimistä korvien väliin. Mielenterveyden ongelmista puhuminen sallitaan, eikä niitä tarvitse ainakaan entisessä mitassa naamioida ruumiillisiksi vaivoiksi. Näin ne myös tunnistetaan terveydenhuollossa entistä helpommin. Ongelmista voidaan lopultakin puhua niiden oikeilla nimillä.
Tämä on hyvä asia. Mutta hankala kysymys herää: mihin vedetään raja elämään normaalisti kuuluvien ahdistavien tunteiden ja sairauslomaa vaativan ahdistuneisuushäiriön välille?
Ellei tätä rajaa kyetä piakkoin vetämään, minkään valtakunnan terveydenhuolto ei lopulta riitä hoitamaan kaikkia ahdistuneisuusdiagnoosin saaneita.
Ehkä ahdistuneisuushäiriötä pitäisikin ennaltaehkäistä: miten kohtelemme toisiamme, miten puhumme toisillemme ja miten käyttäydymme toisiamme kohtaan sosiaalisessa mediassa. Uhkakuvien sijaan voimme suunnata huomiota valoisan tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Ja muistetaan: ahdistus puolittuu jakamalla.
