Meri Eskola ja Venla Pystynen tietävät, että vanhemman itsemurha voi jättää lapseen syvän arvottomuuden tunteen.

Sekä Meri Eskola että Venla Pystynen menettivät toisen vanhempansa 7-vuotiaina. Arvottomuuden kokemus ja rakkauden kaipuu ajoivat vääriin syleihin ja vaarallisiin tilanteisiin.

Kun Venla Pystynen tuli 7-vuotiaana koulusta kotiin pihassa seisoi ambulanssi. Venla ymmärsi, että isä vietäisiin sillä sairaalaan. Hän ilahtui, koska ajatteli pääsevänsä katsomaan, millaista sairaalassa on. Ekaluokkalainen oli nähnyt tv-sarjoista, miten sairaaloissa pelastetaan ihmisiä.

Isää ei kuitenkaan viety sairaalaan, vaan ruumishuoneelle. Muusikko ja sarjakuvataiteilija Harri Pystynen oli tehnyt itsemurhan.

– Minulle tuli syyllinen olo toiveestani. Ajattelin, että isä kuoli toiveeni takia, Venla muistelee lapsena kokemiaan itsesyytöksiä.

Toimittaja, kirjailija Venla Pystysen En voi lakata ajattelemasta kuolemaa -kirja ilmestyi syksyllä 2022.

Meri Eskola oli myös 7-vuotias, kun hänen tulkkina ja sihteerinä työskennellyt Sirpa-äitinsä päätyi samaan lopulliseen ratkaisuun. Myös Meri muistaa lapsena kokemansa syyllisyyden.

– Tunnistan täysin sen saman ajatuksen, vaikka itsekin ymmärrän, että en 7-vuotiaana olisi voinut tehdä mitään. Silti minulla on sellasia omnipotensseja fantasioita, että tietenkin minun olisi pitänyt pystyä auttamaan.

Toimittaja ja kirjailija Meri Eskola kirjoitti äitinsä itsemurhasta alkuvuodesta 2023 julkaistun kirjan Ehdin rakastaa sinua.

Kärsimyksen kutsu

Meri ja Venla ovat molemmat kokeneet syvää arvottomuutta vanhempiensa itsemurhien vuoksi.

– Se on syvällä itsessä, että minunhan täytyy olla jotenkin viallinen ja huono, jos äiti ei suostunut jäämään tänne edes minun takiani. Sehän on se pahin mahdollinen ajatus, että en kelpaa millään tavoin, Meri miettii.

40-vuotias Venla ja 49-vuotias Meri löytävät valtavasti yhteisiä tekijöitä elämistään vanhemman itsemurhan jälkeen. Kummastakin kasvoi väsymykseen asti uurastavia aikuisia, joita kärsimys on vetänyt puoleensa.

– Mitä vaikeammin ihminen on ollut masentunut, sitä varmemmin olen ollut kiinnostunut. Tasainen, tavallinen elämä ei ole yhtään tuntunut kiinnostavalta. Kun keskittyy toisen ongelmiin, ei tarvitse kohdata omiaan, Venla kertoo.

Myös Meri on järjestänyt itsensä ihmissuhteisiin, joissa tunne-elämä kulkee kuin vuoristorata.

– Automaattiasetuksena on ollut, että olen viallinen. En ole osannut hakea oikeutta itselleni, vaan olen antanut kaikkien kävellä yli.

Pedot löytävät nopeasti haaskalle, kun jossain on haavoittuvassa asemassa oleva lapsi tai nuori vailla rakkautta.

Vanhemman hylkäämisestä seurannut syvä arvottomuuden tunne on saattanut sekä Venlan että Merin elämän varrella myös vaarallisiin tilanteisiin. Etenkin nuorina molemmat lääkitsivät rakkauden kaipuuta haitallisilla keinoilla.

– Etsin rakkautta tosi paljon vanhemmista miehistä. Huomasin, että vaikkei rakkautta ole tarjolla, niin ruumiini kyllä kelpaa. Otin rakkauden palasia sieltä mistä sain, satuttavista hyväksikäyttösuhteista, Venla kertoo.

Meri miettii, että tasainen elämä on pysytellyt hänestä kaukana, eikä se ole ollut valitettavasti välttämättä edes oma valinta.

– En ole osannut valita niin, Meri toteaa.

Molemmat tunnistavat ilmiön, jossa pedot löytävät nopeasti haaskalle, kun jossain on haavoittuvassa asemassa oleva lapsi tai nuori vailla rakkautta.

– Ovatko omat rajat lähteneet siinä, kun oma vanhempi on hylännyt 7-vuotiaana. Se äärimmäinen teko aiheuttaa tunteen siitä, etten ole olemassa eikä rajoja ole, Venla miettii.

Miksi yhteiskunta epäonnistuu näin?

Meri ja Venla miettivät, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on pielessä, kun noin 800 ihmistä päätyy itsemurhaan vuosittain. Itsemurhayrityksiä tehdään joka vuosi arviolta 10 000-30 000. Jos jokaisella lasketaan olevan kuusi läheistä, koskettaa itsemurha valtavaa määrää ihmisiä.

Pysäyttävä on myös se tieto, että lähes puolet itsemurhan tehneistä on käynyt terveydenhuollossa viimeisellä viikollaan, reilu viidennes jopa kuolinpäivänään.

– Jotain vikaahan tässä yhteiskunnassa täytyy olla, että ihmiset joutuvat tekemään noin äärimmäisiä ratkaisuja. Tunnen sympatiaa ja surua kaikkia omaisia kohtaan. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi kokea tätä, minkä me Venlan kanssa olemme kokeneet, Meri miettii.

Venla Pystynen ja Meri Eskola toivoisivat, että ihmiset tulisivat pahan olonsa keskellä paremmin nähdyiksi ja kuulluiksi.

– Meidän kaikkien pitäisi tarkemmin katsoa lähellä olevia ihmisiä, jos he yrittävät millä tahansa keinoin sanoa, että heillä on huono olo. Suomessa on sellaista yksin pärjäämisen kulttuuria ja sota-ajan jälkeistä tunnetaakkaa. Ei haluta olla haavoittuvaisia ja sanoa, että tarvitsen apua, Meri sanoo.

Taide voi auttaa

Venla tietää kokemuksesta, että taide voi olla suureksi avuksi pahan olon aikana. Hän itse on löytänyt tapoja käsitellä tunteitaan esimerkiksi musiikista.

– Taide voi yhtäkkiä sanoittaa sen kokemuksen, jota ei ole koskaan osannut pukea sanoiksi. Se voi olla tosi eheyttävää.

Meri sai lapsena apua Venlan äidin Tiina Pystysen sarjakuvakirjasta Leskikuningattaren muistelmat.

– Meidän perheessämme äidin kuolemasta ei puhuttu, mutta sarjakuvat avasivat minulle sitä, että puhua voi. Se, että Venlan äiti oli sarjakuvissa avoimesti vihainen ja katkerakin auttoi minua ymmärtämään, ettei hiljaisuus ole ainoa vaihtoehto, Meri kertoo.

Myös Venlalle oli tärkeää nähdä äitinsä taiteessa kaikki sävyt.

– Minä en pitkään aikaan tuntenut vihaa isää kohtaan. Viha kääntyi sisäänpäin itseni syyttämiseksi. Olin yrittänyt pitkään ymmärtää isää, koska hänellä oli vaikeaa. Äidin kuvista tuli tunne, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, Venla pohtii.

Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 15.4. kello 17.10 ja sunnuntaina 16.4. kello 9.10 sekä Yle Areena.

https://yle.fi/