Sanonta kuuluu, että jos nuorena on pihi ja vanhana köyhä, ei näe ilon päivää ikinä. Olen perustellut tällä lentävällä lauseella tuhansia ostoksia. Olen tukeutunut siihen satojen maksupäätteiden äärellä, hetkeä ennen laitteen piippausta ja katarttista ”tapahtuma hyväksytty” -ilmoitusta. Olen muistellut sanontaa aamuisin nettipankin äärellä, silmäillessäni matemaattisen ankaraa dokumentaatiota edellisestä illasta.
Toisin sanoen: olen tuhlannut ja valehdellut itselleni, että se on ihan ok.
Tavallaan sanonta on oikeassa. En näe itseisarvoa rahojen päällä istumisessa, ja elämä, jossa jokaisen euron jälkeen pitäisi ruoskia itseään, ei tunnu elämisen arvoiselta. Jos rahan kuluttaminen tai hallittu tuhlaaminen tuottaa aitoa iloa, on se mielestäni hyväksyttävää. John Lennonin aforismi, ”aika jonka tuhlaamisesta nautit, ei ole tuhlattua aikaa”, sopii myös rahankäyttöön.
Jos olen ahdistunut, yritän refleksinomaisesti puuduttaa ikävän tunteen ostamalla jotain tai tuhlaamalla takseihin, matkoihin, ravintoloihin ja baareihin.
Jossain menee kuitenkin aina raja, jonka jälkeen hauska muuttuu tyhmäksi tai ahdistavaksi. Omalla kohdallani tuo raja on ylittynyt liian monta kertaa. Se ylittyi esimerkiksi silloin, kun ostin 175 euroa maksavan paidan, josta en edes pitänyt. Tai silloin, kun varasin hetken mielijohteesta hotellihuoneen, jossa lähinnä makasin sängyllä ja ihmettelin, miksi olen täällä.
Rahankäyttöahdistuksen juurille pääsee erottelemalla, milloin rahankäyttö tuottaa aitoa iloa ja milloin se on pakonomaista, oire jostakin. Tililtäni vuotavan rahan määrä on suoraan verrannollinen mielenterveyteni horjumiseen.
Jos olen ahdistunut, yritän refleksinomaisesti puuduttaa ikävän tunteen ostamalla jotain tai tuhlaamalla takseihin, matkoihin, ravintoloihin ja baareihin. Myös psykologian tutkimuksissa(siirryt toiseen palveluun) on osoitettu rahan symbolinen merkitys kuolemanpelon torjumisessa.
Yritän päästä rahalla tunnelmaan, jota ahdistuksella ei ole varaa tulla pilaamaan. Ei liene yllättävää, että sellainen tunnelma kestää suunnilleen 12 minuuttia. Sen jälkeen ahdistus palaa, ja ahdistuksen seurassa vielä syyllisyys tuhlaamisesta.
Vaikka tiedän tämän mekanismin, kompastun samoihin virheisiin aina uudestaan. Tuhlaaminen aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus jälleen tuhlaamista.
Tuntuu hyvältä tuhlata vielä enemmän, kun on tuhlannut jo vähän. ”Haluan kärsiä kaksin verroin”, kuten perheensä säästöjä juova virkamies sanoo Fjodor Dostojevskin romaanissa Rikos ja rangaistus.
Viime vuosina tietoisuus kuluttamisen ympäristövaikutuksista on vähentänyt vaatteiden ja tavaroiden haalimista. Syydän rahaa silti edelleen – ja sitäkin enemmän – aineettomiin asioihin.
Rahasuhteen todelliseen korjaamiseen tarvittaisiin ekonomia ja terapeuttia. Ensiapua saa kuitenkin antiikin Rooman keisarilta, Marcus Aureliukselta. Hän kirjoitti kuolemansairaana muistiin stoalais-sävytteisiä ajatuksia, joita ei tarkoittanut julkaistavaksi. Myöhemmin kirjoitukset kuitenkin julkaistiin nimellä Meditations (suom. Itselleni).
Eräs mietteistä on tällainen: ”Kysy jokaisesta teosta: ’Mikä on tämän suhde minuun? Kadunko sitä myöhemmin?’”
Ensimmäinen kysymys on nerokas. Se paljastaa ilmiön, joka on itsestäänselvä, mutta jota ei huomaa ajatella: teemme kaiken jonkin yllykkeen ohjaamana, jonkin tunteen tai ajatuksen. Alkuperäinen tunne tai ajatus kuitenkin hämärtyy itseltämme, ja jäljelle jää pelkkä toiminta.
Aureliuksen kysymys palauttaa yhteyden toiminnan ja alkusyyn välille. Miksi halusin ostaa 175 euron paidan tai mennä hotellihuoneeseen makaamaan? Ehkä siksi, että luin ahdistavan uutisen tai olin muuten vain sekaisin?
Katumuksen etukäteisarviointi on sen sijaan turhaa. Ainakaan minua se ei ole estänyt tekemästä tyhmiä päätöksiä. Olenko tiennyt, että toimin kuin idiootti? Olen. Olenko ajatellut, että kadun tätä myöhemmin? Olen. Onko se pidätellyt minua? Ei.
Kun negatiivisen yllykkeen sanoittaa itselleen, tuhlaamisesta on helpompi kieltäytyä.
Yhteyden palauttaminen toiminnan ja alkusyyn välille kuitenkin auttaa, ainakin minua. Kun negatiivisen yllykkeen sanoittaa itselleen, tuhlaamisesta on helpompi kieltäytyä. Kutsun sitä raivosäästämiseksi. Nyt harmittaa, mutta harmista saa tarvittavaa voimaa kieltäytymiseen. ”Minähän hitto soikoon säästän nämäkin rahat”, ajattelen, ja kiitän itseäni seuraavana aamuna.
Antti Rönkä
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija
https://yle.fi/
https://yle.fi/
