Toukokuun kuudennen päivän aamu vuonna 2014 oli kylmä. Turussakin lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle yön aikana. Sari Palmunen laittoi kotonaan aamupalaa. Mikko-poika oli tuomassa pyykkejä pestäväksi, joten samalla he voisivat syödä aamiaisen yhdessä.
Sinä aamuna Sari oli päättänyt hieman hemmotella poikaansa. Tarjolla oli Mikon suosikkileipää ja kahvikin tippumassa.
– Yleensä en palvele lapsiani, vaan he saavat itse ottaa kaapista mitä haluavat. Nyt kaikki oli valmiina pöydällä. Kahvi oli nimenomaan Mikolle, sillä itse juon teetä.
Aamupalavierasta ei kuitenkaan kuulunut, joten Sari soitti Mikon isälle ja veljelle, mutta heilläkään ei ollut pojasta havaintoja. Juuso-veli oli hieman huolissaan, sillä Mikon facebook-profiili oli poistunut yön aikana.
– Juuson mielestä profiilin poistaminen ei ollut normaalia. Mikko oli sosiaalisessa mediassa yleensä aina läsnä. Nytkin heillä oli jäänyt jokin bändikeskustelu kesken. Minä en osannut huolestua asiasta siinä kohtaa vielä enempää.
Hiljalleen huoli alkoi hiipiä äidinkin mieleen. Kahvi jäähtyi pannussa ja Sarin oli pakko soittaa ex-miehelleen uudemman kerran. He sopivat, että isä lähtisi kohta pojan luokse tarkistuskäynnille.
– Hän ei koskaan ehtinyt Mikon asunnolle. Poliisit olivat käyneet isän ovella työpäivän aikana, mutta ketään ei ollut kotona. Isä sai kuulla suruviestin poliisilta puhelimen välityksellä. Pian sen jälkeen hän soitti minulle, että Mikko on kuollut.
Sari sulki puhelimen, huusi ja tärisi. Maailma romahti.
Mikko oli täydellisyyden tavoittelija, joka ei hyväksynyt vikoja itsessään.
Neljä vuotta myöhemmin Sari purkaa muuttolaatikoita uudessa kodissaan. Mikon valokuvat ovat löytäneet jo paikkansa olohuoneen pöydältä. Kuvien edessä palaa kynttilä.
– Tuntuu, että Mikon kuolema oli vasta eilen. Toisaalta neljä vuotta on pitkä aika siihen, etten ole nähnyt omaa poikaani. Ikävä ei lopu koskaan, mutta se muuttaa paljon muotoaan. Ehkä sitä miksi-kysymystä ei pohdi enää niin paljon.
Miksi-kysymystä perhe on todellakin ehtinyt pyöritellä, sillä Mikon itsemurha oli kaikille valtava järkytys ja ennen kaikkea iso yllätys. Kukaan ei aavistanut, että sellaista voisi tapahtua. Ei edes paras ystävä tai veljet.
– Soitettiin kaikki mahdolliset tahot läpi, kysyttiin kavereilta ja koulusta, mutta mitään järkevää selitystä ei löytynyt. Mikko oli täydellisyyden tavoittelija, joka ei hyväksynyt vikoja itsessään, mutta hänellä oli yhdeksän vuoden ajan uniongelma.
En usko, että Mikko halusi oikeasti kuolla.
Uniongelmaa yritettiin hoitaa melatoniinin avulla, jotta nukkuminen onnistuisi edes jotenkin.
– Mikko ei ehkä hyväksynyt, että hänellä on uniongelma ja päätti kokeilla olla ilman melatoniinia, mutta ei onnistunut siinä. Se on paras mahdollinen selitys, jonka olen itselleni keksinyt.
Mitä ilmeisimmin Mikko oli lopettanut melatoniinin käytön noin puoli vuotta ennen itsemurhaa. Väsymystään hän oli selitellyt insinööriopintojen ja musiikkiharrastuksen aiheuttamalla stressillä.
Äitikin piti normaalina, että 19-vuotias opiskelija on välillä väsynyt.
– En usko, että Mikko halusi oikeasti kuolla. Tuska oli varmasti niin kova, ettei hän keksinyt muuta ratkaisua.
Itsemurha oli raaka. Mikko hirttäytyi hyppäämällä alas kahdeksannesta kerroksesta. Poliisi löysi asunnosta viestin. Keltaiselle post-it-lapulle oli kirjoitettu kolme sanaa. Kiitos, anteeksi, hyvästi.
– Jäähyväisviesti oli lyhyt ja ytimekäs, Mikon tyylinen.
Asuntoon meneminen tuntui Sarista järkyttävän pahalta. Sydän hakkasi ja ahdisti. Kodissa kaikki oli ennallaan. Olohuoneen pöydällä oli karkkipussi, puoliksi syöty suklaalevy ja tyhjä oluttölkki.
Housut olivat sohvan reunalla kuin odottaen, että ne pian vedettäisiin jalkaan. Sarista tuntui, että Mikko voisi tulla minä hetkenä hyvänsä vessasta.
– Kävelin asunnossa ja juttelin Mikolle hiljaa mielessäni. Ehkä sanoin muutaman sanan ääneenkin. Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut täällä? Mitä olet miettinyt ja tuntenut? Miksi et pyytänyt apua, jos sinulla oli huono olla?
Itsemurha toi mukanaan myös itsesyytökset.
– Olenko näin huono äiti, ettei poikani halunnut elää täällä meidän kanssa. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat ajatukset olen läpikäynyt – mitä olen tehnyt väärin.
– Ystävät ovat sanoneet, ettei Mikon itsemurha ole minun vika, olen kasvattanut kaikki lapseni samalla tavalla. Mutta kyllä syyllisyyden tunteesta on tosi vaikea päästä eroon.
Syyllisyyttä Sari kertoo tuntevansa nimenomaan siitä, että Mikko ei ollut valmis puhumaan ongelmistaan kenellekään. Kukaan ei saanut mahdollisuutta auttaa häntä.
Siinä tilanteessa auttaisi parhaiten, kun joku toisi vaikka kattilallisen soppaa.
Tutkimusten mukaan itsemurha traumatisoi lähipiirissä keskimäärin 6-10 henkilöä, ja apua tarvitsi myös Sari perheineen. Perheen tukena kävi kriisityöntekijä sekä päivystävä diakoni. Surunvalittelujakin alkoi tulla.
– Siinä tilanteessa auttaisi parhaiten, kun joku toisi vaikka kattilallisen soppaa, sillä mitään arkiaskareita ei pysty tekemään. Kukkien tuominen on perinteinen tapa osoittaa myötätuntoa, mutta konkreettinen läsnäolo tai ruoan laittaminen auttaisi paljon enemmän kuin ne kukkaset.
Oman traumansa jätti myös itsemurhan raaka tekotapa.
– Kukaan meistä ei ole nähnyt sitä, kun Mikko teki itsemurhan. Mutta se mielikuva oli minulla koko ajan näköpiirissä ja siitä oli vaikea päästä eroon.
– Onneksi pappi antoi ohjeen, että voin ajatella mielikuvaa isona tauluna, jota pikkuhiljaa pienennän ja siirrän sivuun.
Sari kertoo taulun olevan nyt korttipakan kokoinen, mutta matkassa se kulkee koko ajan. Jouluna ja Mikon syntymä- tai kuolinpäivänä taulu on yleensä vähän suurempi.
En ole ihminen, joka itkisi ja surisi koko ajan.
Mikko, veljeksistä keskimmäinen, ehti olla melkein 20 vuotta äitinsä elämässä. Muistoja on kertynyt paljon. Kolme poikaa touhusi paljon yhdessä. Ensin leikkien ja myöhemmin musiikkiharrastuksen parissa.
– Muistoja ei voi kukaan ottaa minulta pois, mutta olisi ollut kiva, jos niitä olisi tullut vielä lisää. Aina välillä tulee mieleen, että tässä tilanteessa Mikko sanoisi näin tai tekisi noin. Nyt muuton aikanakin puhuttiin paljon, että Mikko oli reipas muuttolaatikoiden kantaja.
– En ole ihminen, joka itkisi ja surisi koko ajan, silloin omasta elämästä ei tulisi mitään. Mutta muistoissa Mikko elää joka ikinen päivä.
Muistoja Sari on koonnut myös kuvakirjaan, jonka hän teki melko pian Mikon kuoleman jälkeen. Se oli iso osa surutyötä. Kirjan kansien väliin mahtuu Mikon koko elämä aina lapsuudesta hautausmaalle asti.
Sari kääntelee kirjan sivuja ja pysähtyy yhden kuvan kohdalle.
– Tässä on Mikon rippijuhlat ja kummitäti laittaa rippiristiä pojan kaulaan. Mikon kuolinpäivästä asti rippiristi on ollut minun kaulassa, enkä ole sitä vielä toistaiseksi saanut pois otettua.
Voiko oman pojan itsemurhasta koskaan päästä yli? Sarin mielestä siitä ei voi mitenkään selviytyä, mutta omassa elämässä on pakko selviytyä eteenpäin.
Hakeuduin heti vertaistuen piiriin.
– Ei se ole helppoa. Varsinkaan ensimmäinen vuosi, kun kaikki juhlapäivät täytyy kokea ilman sitä yhtä ihmistä. En kuitenkaan usko, että Mikko teki itsemurhaa sen takia, että me kärsittäisiin täällä. Joten en koe syyllisyyttä siitä, että elän omaa elämääni eteenpäin, vaikka Mikko ei täällä olekaan.
Suurimman avun Sari on saanut vertaistuesta.
– Hakeuduin heti vertaistuen piiriin. On tosi yksilöllistä, millaista apua kukin haluaa, mutta minulle vertaistuki on toiminut parhaiten. Vaikeasta asiasta voi puhua suoraan ja toiset ymmärtävät heti, mistä on kyse.
Tukea Sari on saanut kriisikeskuksen kautta sekä Surunauhan vertaistuki- ja seurakunnan sururyhmässä. Myöhemmin Sari on myös pitänyt omia luentoja Menetetty tulevaisuus -otsikon alla ja halunnut näin purkaa itsemurhien ympärillä olevaa häpeäleimaa.
Olisi pitänyt kaapata poika mukaan.
Perheen ulkopuolisille neljä vuotta on pitkä aika, eikä kovinkaan moni enää ota puheeksi Mikon kuolemaa. Silti Sari toivoisi, että joskus kysyttäisiin hänen vointiaan.
– Ei Mikon itsemurhasta tarvitse joka päivä puhua, mutta se tuntuisi hyvältä, jos joku kysyisi, miten olen pärjännyt. Minulla on yksi läheinen ystävä, jonka kanssa puhutaan asiasta paljonkin. Ihan kuin kaikki muut olisivat jo sen unohtaneet.
Omissa ajatuksissaan Sari palaa usein neljän vuoden taakse. Viimeistä kohtaamista Mikko-pojan kanssa hän ei unohda koskaan.
– Olin silloinkin viemässä pyykkejä Mikolle. Kassissa oli myös limsaa, leipää ja herkkuja. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset, halasimme ja toivotimme hyvät pääsiäiset toisillemme.
– Tilanne on kalvanut minua pitkään, enkä ole vieläkään päässyt yli siitä, että näimme niin pikaisesti juuri silloin. Harmittaa vietävästi! Olisi pitänyt kaapata poika mukaan.
Valtakunnallinen kriisipuhelin tarjoaa keskusteluapua numerossa 010 195 202. Keskusteluapua saa myös Sekasin-chatista ja verkkokriisikeskus Tukinetistä.
Jos läheisesi on tehnyt itsemurhan, saat vertaistukea Surunauha ry:sta.
