Ainakin minusta jää kaunis ruumis.

Mielimaissa-projekti pyrkii laajentamaan masennukseen liittyviä mielikuvia ja tarjoamaan vertaistukea sairastuneille.

Alkusyksyn aurinko paistaa Aurajokeen, käytävästä kaikuvat koululaisten äänet. Aboa Vetus & Ars Nova -museon pienen Omatilan seinillä roikkuu neljä valokuvaa.
Ensimmäisessä kuvassa alaston mies seisoo keskellä mustaksi maalattua huonetta ja katsoo suoraan kameraan. Kuva nimi on Jos tämä on viimeinen vuoteni, niin ainakin minusta jää kaunis ruumis.

”Minulla oli hyvin, hyvin synkkä vaihe, jolloin aloin systemaattisesti harkita itsemurhaa”, kertoo Jari Nieminen, kuvan mies ja Mielimaissa-projektin alullepanija, joka työskentelee museossa graafikkona.
Ensimmäisen kerran Niemisellä diagnosoitiin vakava masennus vuonna 2014. Kesällä 2016 masennus tiukensi otettaan ja Nieminen asetti elämälleen takarajan: 30. syyskuuta 2017, Niemisen 35-vuotissyntymäpäivä.
Jos hän ei siihen mennessä saisi elämää maistumaan elämisen arvoiselta hän tappaisi itsensä.
”Palasin takaisin hoidon piiriin ja otin vastaan kaiken avun minkä sain”, Nieminen sanoo. ”Kävin terapiassa ja vertaistuessa ja tein hyvin systemaattisesti töitä sen eteen, että saisin homman niin sanotusti taas toimimaan.”
Työ kannatti ja olo parani. 35-vuotissyntymäpäivän lähestyessä Nieminen alkoi suunnitella tapaa, jolla muistaa käytyä kamppailua.
Muotokuva tuntui hyvältä ajatukselta, joten Nieminen otti yhteyttä useampaan valokuvaajaan ja kertoi heille tarinansa. Yksi heistä oli Vesa Tyni, jonka kanssa yhteinen sävel löytyi välittömästi.
Tynille aihe oli läheinen siksikin, että hänen mentoroitavanaan ollut valokuvaaja oli tappanut itsensä noin vuotta aikaisemmin.
Tyni ehdotti hankkeen laajentamista yhdestä muotokuvasta useamman ihmisen tarinoita kertovaksi projektiksi. Niemisen mielestä ajatus oli hyvä.
”Jokainen, joka sairastuu masennukseen, kokee sen hyvin eri tavalla”, Nieminen sanoo. ”Halusimme näyttää ihmisille millaista se on: mitä sairastava ihminen oikeastaan kokee.”
Jari Niemiselle masennus tarkoitti sitä, että aiemmin iloa tuottaneet, rakkaat ja tärkeät asiat eivät tuntuneet enää miltään. Näin ollen Niemisen muotokuvassa huone täytettiin näillä hänelle merkityksellisillä asioilla ja maalattiin ne mustiksi.
Alasti Nieminen on kuvassa siksi, että masennuksen myötä hän alkoi käydä ”hyvin tavoitteellisesti” kuntosalilla.
”Yritin hakea onnistumisen tunteita mistä tahansa, koska en saanut niitä enää mistään.”
Omatilan päätyseinällä näkyy toisenlainen tarina. Kuvassa noin kolmekymppinen nainen seisoo bussipysäkin edessä kädessään läpinäkyvä muovipussi, jossa on yksi punainen karamelli.
Nainen katsoo suoraan kameraan, mutta hänen takanaan kuusi kasvoja myöten punaisiin trikooasuihin pukeutunutta hahmoa mittailee häntä.

Naisen nimi on Ida, ja hän on kärsinyt mielenterveysongelmista hyvin nuoresta asti.
”Ida kokee, että muut ihmiset tuomitsevat hänet, että hänestä ei pidetä, että hän on huonompi kuin muut”, Nieminen kertoo. ”Siksi päädyimme tekemään kuvan tilanteesta, jossa Ida on bussipysäkillä, eli pakotettu olemaan ihmisten kanssa, ja ympäröimme hänet tällaisilla kasvottomilla, mittailevilla ja tuomitsevilla hahmoilla.”
Valokuvan viereen on ripustettu Idan tarina tekstimuodossa. Samanlainen teksti löytyy kolmen muunkin kuvan vierestä. Suomen kielen ja äidinkielen opettaja ja toimittaja Tuomo Polo on koostanut tekstit Niemisen ja Tynin tekemien haastattelunauhojen perusteella.
”Olin alle kouluikäinen ja minulla oli kioskilta ostettu karkkipussi, josta söin viimeisen karkin”, Idan tarinassa lukee. ”Siitä seurasi valtava itseinhon tunne. Söin viimeisen – olen ahne ja inhottava ihminen. Sen jälkeen itseinho on seurannut minua koko ajan.”
Ida kertoo ylipainostaan, pakkomielteistään, itsetuhoisista ajatuksistaan ja vaikeuksistaan saada hyvää hoitoa.
”Idasta on aikuisiältä valokuvia vain vähän”, Nieminen kertoo. ”Huolimatta siitä, miten paljon hän kammoksuu kameroita hän halusi olla tässä mukana. Hän koki, että tämä on niin tärkeä juttu.”
Viereisellä seinällä on kaksi kuvaa. Noin kuusikymppinen Ari-Pekka makaa lattialla ilman housuja, pukeutuneena farkkupaitaan ja vaippoihin. Hänen vatsansa päällä lepää lisko, kissa haistelee kättä. Lattia on peitetty remonttipahvein.

Ari-Pekka on ollut sairas lähes parinkymmenen vuoden ajan. 2000-luvun alussa hänellä todettiin eturauhassyöpä, ja sen parannuttua virtsarakon syöpä, jonka vuoksi hän joutuu käyttämään katetria ja vaippoja. Lisäksi hänen kätensä on leikattu useita kertoja nuoruudessa rakennustyömaalla sattuneen onnettomuuden vuoksi.
Tarinassaan Ari-Pekka kertoo: ”Minun on ollut aina helppoa puhua fyysisistä sairauksistani ja kaikesta muusta. Päästäni en ole kuitenkaan puhunut. En tiedä, johtuuko masentuneisuus muusta sairastamisesta. Ei kukaan ole sanonut minulle niin, mutta luulen, että se on todennäköistä.”
Ari-Pekka myös toteaa, että päällisin puolin moni asia on kunnossa: on työpaikka, on auto, on rahaa.
Vastaavanlaisten ulkoisten tekijöiden vuoksi moni tuttu yllättyi myös Jari Niemisen kertoessa diagnoosistaan.
”Se oli minun masennuksessani järkyttävintä. Että tiesin, että minulla on ne kaikki, perhe ja työ ja kaikki hyvin”, Nieminen sanoo.
Näyttelyn neljännessä ja viimeisessä kuvassa parikymppinen Kenda seisoo tyhjässä luokkahuoneessa pukeutuneena kokonaan mustiin. Kenda seisoo vaaleanpunaisessa maalilammikossa, lapsuutensa lempivärissä.

Tarinassaan Kenda kertoo kiusatuksi tulemisesta, vanhempiensa riidoista, kohtaamastaan rasismista, viiltelystä ja itsemurha-ajatuksistaan.
”On vaihtoehto, että ei tapa itseään eikä ketään muutakaan. Pitää tuoda esille, että se ei ole asia, johon ei voi saada apua. Ei kuitenkaan tee kenestäkään huonompaa ihmistä, vaikka olisi sellaisia ajatuksia”, Kendan tarinassa lukee.
Kendan tarinan kuuleminen oli vaikea paikka myös haastattelua tekstimuotoon siirtäneelle Tuomo Pololle.
”Siinä nauhaa kuunnellessa ja tarinaa miettiessä tuli suorastaan kyynel silmään”, hän kertoo. ”Täällä on todella rankkoja ja henkilökohtaisia tarinoita.”
Neljän valokuvan näyttely on vasta alku Mielimaissa-projektille. Varsinaisena alustana toimivat verkkosivut, jossa näyttelyssä esillä oleviin kuviin ja tarinoihin pääsee tutustumaan.
”Haluamme, että kaikki materiaali on tavoitettavissa ja ilmaiseksi”, Nieminen sanoo.
Ideana on sekä masennukseen liittyvien mielikuvien laajentaminen että vertaistuen voima. Nieminen kertoo jonkun lähestyneen häntä omilla kokemuksillaan joka kerta, kun hän on puhunut julkisuudessa omasta masennuksestaan.
”Kertomisen merkitys on ihan älytön”, hän sanoo. ”Oman tarinan sanominen ääneen hyvin todennäköisesti madaltaa jonkun toisen ihmisen kynnystä kertoa, että minäkin voin huonosti.”
Verkkoon on myös tulossa lisää masennuksen kanssa kamppailevien ihmisten kokemuksia. Sivuilla on yhteydenottolomake, jonka kautta ihmiset voivat hakea mukaan projektiin.
Nieminen korostaa sitä, että he eivät ole terapeutteja, ja siksi sivuilla onkin Niemisen, Tynin ja Polon yhteystietojen sijaan numerot apua tarjoaville tahoille. On myös tärkeää, että mukaan tulevat ihmiset ovat esimerkiksi hoitosuhteessa eivätkä ole parhaillaan keskellä akuuttia vaihetta sairaudessaan, sillä kokemus voi olla raskas.
Tähän mennessä ilmoittautumisia on tullut kolmisenkymmentä. Seuraavaksi vuorossa on heidän haastattelemisensa.
”Näissä neljässä tarinassa oli niin vähän yhtymäkohtia toisiinsa, että tunnen vahvasti meillä olevan aiheesta vielä paljon annettavaa”, Nieminen toteaa.
”Haluamme näyttää, miten isolla kirjolla masennusta koetaan. Että ihmiset voivat samaistua ja ajatella, että hei, ehkä minäkään en ole huono ihminen. Että ehkä minäkin olen sairas. Ja ehkä minullakin olisi mahdollisuus toipua.”
Mielimaissa-näyttely Aboa Vetus & Ars Nova -museossa 20. lokakuuta asti. Tutustu projektiin verkossa osoitteessa mielimaissa.fi.
www.hs.fi