”Ahdistaa niin paljon etten saa henkeä. Pelottaa. Mä en halua enää koskaan käyttää mitään. Mä vihaan tätä ainetta jota mun on pakko käyttää, en halua enää. Koskaan. Ja sitten tulee ne vieroitusoireet ja totta kai mä häviän taas sen taistelun. Nyt istun lattialla yksin ja itken. Vauva kääntyy mahassa ja mä itken lisää. Miksi mä en pysty lopettamaan? Miten meidän käy? Silitän mahan läpi vauvaa ja kuiskaan: Anteeksi. Anna mulle anteeksi.”
Nämä ovat muistojani vuosien takaa. Surullisia muistoja. Nyt jo kaukaisia, epätodellisen tuntuisia, mutta todellisia silti. Kaiken sen häpeän ja epäonnistumisten jälkeen yllätin kaikki (myös itseni) ja onnistuin. Raitistuin. Olin yhtäkkiä vihdoin äiti, ihminen ja päihteetön. Häpeä seurasi silti perässä. Ihmisten katseissa, terveyskeskuksissa, eniten omassa mielessä. Ei häpeä päihdeongelmasta, vaan siitä etten ollut pystynyt heti pääsemään kuiville, kun sain tietää tulevani äidiksi. Äidin pitäisi pystyä mihin tahansa, äitiyden pitäisi voittaa kaikki esteet, ajattelin. Ja luulin kaikkien muidenkin ajattelevan.
Äitiys ja päihteet ovat ihmisten mielissä ymmärrettävästi täysin sopimaton yhdistelmä. Raskaana olevia ja pienten lasten äitejä, jotka käyttävät päihteitä on helppo halveksia, etenkin jos päihdeongelman luonne ei ole itselle tuttu. On helppo ajatella, että nämä äidit eivät ansaitsisi olla äitejä lainkaan; lapset pois noin huonoilta ihmisiltä. Huonoilta ÄIDEILTÄ. On helpompi tuomita, jakaa mielessään rangaistukset ja sitten unohtaa. Mutta todellisuudessa kukaan ei valitse päihdeongelmaa. Kukaan ei halua satuttaa sillä tavalla itseään ja läheisiään. Ei varsinkaan omia lapsiaan. Riippuvuus on monimutkainen asia.
Näistä asenteista johtuen päihdeongelmaisten äitien on vaikea hakea apua ongelmaansa. He pelkäävät leimautuvansa ja pelkäävät lapsiensa tähden. He ovat halveksittuja myös muiden päihdeongelmaisten keskuudessa. Missä he voivat puhua asioistaan, jos eivät esimerkiksi AA-ryhmissä, jos he eivät uskalla ottaa yhteyttä viranomaisiin? Nimettömänä netissä?
Ensi- ja turvakotien liiton ja Päihdelinkin yhteistyöllä on useita vuosia pyöritetty Äitien nettiryhmää, jossa saa puhua päihdeongelmastaan nimettömänä. Ryhmä alkaa kaksi kertaa vuodessa. Ryhmä on suljettu, jotta ulkopuoliset eivät pääse lukemaan ja kommentoimaan keskusteluja. Ryhmässä on kaksi ohjaajaa, jotka ovat Pidä Kiinni -yksiköiden työntekijöitä, päihde- ja vauvatyön ammattilaisia. Mukana on myös vertaisohjaaja, päihdeongelmasta itse toipunut äiti.
Ryhmän äidit ovat tavallisia äitejä, jotka haluavat lastensa parasta ja ovat huolissaan omasta päihteidenkäytöstään. He saattavat olla keitä tahansa, sinun naapureitasi tai työkavereitasi. Ehkä siskojanne tai vaimojanne. Usein edes kaikkein läheisimmät eivät tiedä näiden naisten päihteidenkäytöstä. Mutta heidän lapsensa tietävät. Ja niin tietävät myös nämä naiset. Ja he ovat hädissään, peloissaan, huolissaan. Tuntevat musertavaa syyllisyyttä. He eivät halua juoda, käyttää huumeita tai lääkkeitä. He tietävät aivan yhtä hyvin kuin sinä tai minä, ettei päihteiden pitäisi kuulua pienten lasten arkeen. He haluavat muutosta, ja tulevat ryhmään sitä varten. Ja tukea saadessaan heillä on mahdollisuus onnistua siinä.
Minulla onnistumisen apuna olivat empaattiset ihmiset, kannustavat työntekijät ensikodissa sekä minuun uskovat läheiset. Yksi tärkeimmistä syistä onnistumiseen, oli se, että muut ympärilläni loivat minuun uskoa siitä, että voin muuttaa elämäni. Voin olla hyvä, rakastava äiti huolimatta menneistä virheistä. Tätä uskoa ja toivoa soisin kaikille äideille.
Lähde — Ensi- ja turvakotien liitto
