Сегодня:
Следующая встреча — 11 марта в 12.00. Запрос поговорить о методах преодоления мнительности и оголтелой тревожности.
Toimittaja Sanna-Kaisa Hongisto kirjoitti tietokirjan terapiasta, jossa ääneen pääsevät asiantuntijoiden lisäksi terapiassa käyneet.
Terapia liippaa läheltä lähes meitä kaikkia jossain kohtaa elämää. Terapiassa saattaa käydä itse, siitä saattaa kertoa joku läheinen tai tuttu tai aihepiiri saattaa vain yleisesti ottaen kiinnostaa.
Toimittaja Sanna-Kaisa Hongistolle aihe on omakohtainen, sillä hän on käynyt itsekin kaksi pitkää psykoterapiaa.
Kun toimittajatuttu tarjosi tietokirjan aiheeksi juuri terapiaa käsittelevää teosta, Hongisto tarttui ideaan oitis.
– Jotenkin se aihe oli muhinut omassa mielessä ja ymmärsin, että tässä on paljon sellaista, mitä kaikki eivät tiedä, mutta mikä voisi tällä hetkellä kiinnostaa, Hongisto kertoo.
Ajatuksesta syntyi teos Mitä terapiassa tapahtuu – Terapiassa käyneet ja asiantuntijat kertovat (Nemo 2023).
Hongisto kertoo lähteneensä liikkeelle kirjan teossa vaatimattomasti «kaikki terapiasta» -idealla. Kirjassa puhutaan aiheen rajauksen vuoksi kuitenkin juuri psykoterapiasta, eikä esimerkiksi epävirallisemmista terapioista.
Kirjassa asiantuntijoiden lausunnot limittyvät terapiassa käyneiden ihmisten kokemuksiin, ja vastauksia saadaan muun muassa kysymyksiin, kuka pääsee terapiaan, miten terapiassa ollaan, miten terapeutin löytää, miksi terapia toimii ja kuinka kalliiksi se tulee sekä voiko terapiasta olla haittaa.
Hongisto kokee, että kirjalla on oikeastaan kolme eri kohderyhmää: terapiaan hakeutuvat, ilmiöstä kiinnostuneet uteliaat sekä henkilöt, jotka ovat käyneet terapiassa ja joille on jäänyt mietityttämään, toimiko oma terapia sillä tavalla kuin piti.
Ehkä eniten kirja vastaa Hongiston mukaan sellaisten ihmisten tarpeisiin, jotka ovat hakeutumassa terapiaan. Siinä kohtaa, kun terapiaan hakeutuva pohtii terapeuttien ja eri terapiasuuntausten välillä, auttaa kun ymmärtää, mistä terapiassa on kyse.
– Tavallaan tarkoituksena oli antaa kansalaistaitoja terapiassa käymiseen, koska terapiassa käyminen on jo niin yleistä, että todella moni tarvitsee jossain elämänsä vaiheessa terapia-apua. On hyödyllistä tietää, miten terapiasta saa irti sen, mitä sieltä menee hakemaan, Hongisto kertoo.
Puhtaasti uteliaasti terapiaan suhtautuvat lukijat saavat kirjasta toisaalta selville, mitä siellä terapiassa oikeastaan tapahtuu ja miksi ennen «pärjättiin» ilman terapiaa?
Kirjassa esitellään muun muassa erilaisia terapiamuotoja ja -suuntauksia.
Vaikka tutkimusten mukaan kaikki terapiasuuntaukset (esimerkiksi kognitiivinen, psykodynaaminen, ratkaisukeskeinen, traumapsykoterapia) ovat yhtä tehokkaita, Hongisto oivalsi kirjaa tehdessä, ettei ole aivan sama, minkä suuntauksista valitsee.
Eri suuntauksissa psykoterapian menetelmät eroavat lopulta aika paljon toisistaan ja kokemus terapiasta voi olla hyvin erilainen riippuen siitä, minkä suuntauksen valitsee.
– Kannattaa valita sellainen suuntaus, jonka menetelmät puhuttelevat ja kiinnostavat itseä, ja joskus kannattaa myös ottaa vaarin ammattilaisten vinkeistä. Tosin silloin, jos vaikkapa lääkäri ohjaa aivan erilaiseen terapiaan kuin mihin itse haluaisi mennä, kannattaa kuunnella omaa fiilistä ja rohkeasti valita oman mielen mukaan, Hongisto neuvoo.
Yksi terapiamuodoista, ryhmäterapia, saa Hongiston tutkimusten perusteella osakseen muita enemmän ennakkoasenteita.
– Varsinkin asiantuntija toi esiin, että ihmisillä on ryhmäterapiaa kohtaan ennakkoluuloja, että se ei auta yhtä hyvin kuin yksilöterapia, koska «minä saan siinä vain kahdeksasosan terapeutin huomiosta».
Ryhmäterapia toimii kuitenkin toisella tavalla kuin yksilöterapia, sillä apua ja tukea saa myös ryhmän muilta jäseniltä.
Hongiston yllätti myös se, kuinka paljon ennakkoluuloja psykoterapeuteilla on toistensa suuntauksia ja menetelmiä kohtaan.
– Näistä psykoterapia-alan sisäisistä ristiriidoista ei ole kovin paljon puhuttu julkisuudessa. Onneksi nykyään kuitenkin koko ajan vahvistuu myös integratiivinen työskentelytapa, jossa terapeutit ammentavat aineksia eri suuntauksista.
Kirjaa varten Hongisto haastatteli reilua kolmeakymmentä terapiassa käynyttä tai käyvää henkilöä. Hongistoa yllätti se, että hänen haastateltavakseen tuli paljon sellaisia ihmisiä, joilla oli taustalla melko vakavia traumakokemuksia.
– Terapiasta puhutaan nykyään julkisuudessa vähän siihen tyyliin, että se on hyvinvoinnin hoitoa. Mutta kirjaan tekemieni haastattelujen perusteella se mielikuva ei pidä paikkaansa, vaan ihmiset hakevat terapiasta apua aika vaikeisiin oireisiin ja monilla on taustalla tosi raskaita elämänkokemuksia, Hongisto kertoo.
Terapiassa käynnistä on tullut jo melko valtavirtaa, eikä se ole enää samanlainen tabu kuin se on ehkä aikaisemmin ollut.
– Yksityiselämän kohtaamisissa ihmiset kertovat siitä jo melko vapautuneesti, mutta ei se sellainen asia ole, mitä esimerkiksi työelämässä voisi kauhean avoimesti vielä sanoa.
Tämä on Hongiston mukaan jopa hieman ristiriitaista, sillä esimerkiksi työnohjaajakoulutuksen voisi hyvillä mielin laittaa CV:hen, mutta samankaltaisia valmiuksia antavaa terapiaa ei kuitenkaan.
Hongiston mukaan on kuitenkin hyvin luonnollista säädellä sitä, mitä kertoo ja kenelle.
– Mielestäni terapiasta on ok puhua, mutta siellä voi käydä myös kaikessa hiljaisuudessa.
Moni kirjaa varten haastatelluista henkilöistä oli ottanut ensimmäisen terapeutin, kenellä oli käynyt haastattelussa.
– Ajattelin, että ihmiset olisivat nykyään tarkempia. Myös asiantuntijat puhuivat jonkin verran «terapiashoppailusta», että ihmiset valikoivat terapeuttinsa hirveän tarkasti, Hongisto kertoo.
Hongiston mielestä ennen terapeutin valintaa kannattaisi käydä juttelemassa parin tai jopa kolmen terapeutin kanssa ja vertailla sitten omaa fiilistään – kenen kanssa tuntui luontevimmalta olla?
– Toisaalta jos terapeutti tuntuu kokonaisvaltaisesti todella hyvältä – tuntuu, että tässä se on, niin totta kai sen ensimmäisen voi ottaa. Mutta jos on yhtään sellainen olo, että voisin vielä testata jotakuta toista, niin kyllä sitten kannattaa testata.
– Se, miten terapia tehoaa, riippuu terapeutin ja asiakkaan välisestä terapiasuhteesta.
Moni haastateltavista oli käynyt elämänsä aikana myös monta terapiajaksoa.
– Se, että oli käynyt kolme pitkää terapiaa, ei ollut mitenkään tavatonta. Terapiasta on ehkä sellainen luulo, että se parantaa jotenkin loppuelämäksi. Tai että kun sen käy, niin automaattisesti joku todella ratkaiseva asia olisi muuttunut niin paljon, ettei enää koskaan tarvitsisi terapiaa.
Asia ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti näin, vaikka terapia voikin tuoda elämään ratkaisevia muutoksia ja yksikin terapiajakso voi kannatella ihmistä pitkään.
Mitä terapiassa tapahtuu -kirjasta löytyy muun muassa vinkkejä siihen, miten terapiasta saa irti parhaan hyödyn. Yksi tärkeimmistä vinkeistä on Hongiston mielestä se, että elämästä kannattaa varata riittävästi aikaa terapialle.
Terapiassa käydessä aikaa kannattaa varata myös ajatusten ja tunteiden muutokselle.
Hongiston mukaan terapiassa kannattaa aina myös sanoa, jos jokin asia tai vaikka itse terapeuttikin ärsyttää, jos jokin asia vaivaa, epäilyttää tai tekee olon epämukavaksi.
– Tämä on sellainen, mitä kaikki eivät tiedä, mutta se on ihan oleellinen asia siinä, että terapia toimii. Tosi monet ovat kilttejä ja ajattelevat, että ei se mitään auta, jos nyt valitan tästä. Terapiasuhteen lähentymisen kannalta on oleellista, että voit puhua terapeutille myös negatiivisista tunteista, Hongisto toteaa.
Hongiston mukaan ihminen kuvittelee helposti, että terapiassa tulisi käyttäytyä samalla tapaa kuin lääkärissä.
– Ihminen ajattelee, että kun hän asioi jossain palvelussa, että siellä pitää käyttäytyä jotenkin myötämielisesti – sillä tapaa saa parempaa palvelua. Terapiassa on kuitenkin oikeus olla vähän lapsen tasolla: on oikeus vähän kiukutella.
Toimittaja Sanna-Kaisa Hongisto tietää, mistä puhuu, kun aiheena on psykoterapia. Hän on käynyt läpi kaksi pitkää psykoterapiajaksoa ja kirjoittanut vastikään julkaistun kirjan Mitä terapiassa tapahtuu.
Hän on saanut apua psykoterapiasta, mutta suhtautuu siihen myös kriittisesti. Niin pitäisi hänen mielestään tehdä muidenkin.
– Minusta tuntuu, että tällä hetkellä ihmiset suhtautuvat psykoterapiaan jopa yltiöpositiivisesti. Sitä ikään kuin fanitetaan, Hongisto sanoo.
Hongiston mukaan Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan liittyy paljon asioita, joita ei ole käsitelty julkisuudessa tarpeeksi monipuolisesti ja kriittisesti. Yksi niistä on psykoterapian painottuminen korkeakoulutetuille, naisille ja yhteiskunnassa muita väestönryhmiä paremmassa asemassa oleville.
Kirjaansa haastatteluja tehdessään Hongisto kuuli monen ihmisen kertovan, että heidän oli vaikea päästä psykoterapiaan. Heillä ei ollut käytössään työterveys- tai opiskeluterveydenhuoltoa, joten he asioivat terveyskeskuksessa.
– Onko terveyskeskus tiukempi portinvartija kuntoutuspsykoterapiaan kuin työterveys- tai opiskelijaterveydenhuolto tai yksityinen puoli? Jos näin on, se ei minusta ole oikeudenmukaista, Sanna-Kaisa Hongisto pohtii.
Mieli ry:n johtava asiantuntija Kristian Wahlbeck vahvistaa havainnon. Wahlbeckin mukaan nykyisessä järjestelmässä on paljon epäkohtia. Ne alkavat jo siitä, että voidakseen hakea Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan asiakkaan on hankittava sitä puoltava lausunto psykiatrilta.
Esimerkiksi Helsingissä julkisessa terveydenhuollossa lausuntoa varten pitää jonottaa kuusi kuukautta. Yksityiseltä psykiatrilta lausunnon saa paljon nopeammin, jos on varaa itse maksaa lääkärikäynti.
– Lisäksi suuri osa väestöstä on suljettu Kelan psykoterapiakuntoutuksen ulkopuolelle. Sitä ei myönnetä eläkeläisillä eikä heille, joilla ei ole tarkoituksena uudestaan työllistyä.
Wahlbeck muistuttaa, että järjestelmä on myös alueellisesti epätasa-arvoinen. Hyvinvoivassa eteläisessä Suomessa sitä käytetään paljon. Sen sijaan Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa on paljon työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia, psykoterapiatarjontaa ei ole tarpeeksi.
Myös lyhyisiin, matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin pääsy on vaihdellut suuresti kunnittain. Tämä käy ilmi muun muassa psykiatrian erikoislääkäri Minna Sadeniemen väitöskirjasta.
Vuoden 2023 alusta vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä siirtyi kunnilta ja kuntayhtymiltä 21 hyvinvointialueelle. Helsinki pysyi ainoana kuntana, jolla järjestämisvastuu säilyi. Sadeniemi arvioi muutoksen voivan parantaa mielenterveyspalveluiden yhdenvertaisuutta, jos palvelut järjestetään viisaasti.
Kelan työikäisille tarkoitettua kuntoutuspsykoterapiaa saa enintään kolmeksi vuodeksi ja enintään 200 hoitokertaa. Psykoterapeutin luona käynti ei silti ole ilmaista, sillä asiakkaan maksettavaksi jää omavastuuosuus. Se on noin 35 euroa tapaamiskertaa kohden.
Aivan liikaa pienituloiselle, sanoo Mieli ry:n johtava asiantuntija Kristian Wahlbeck.
– Se on itseasiassa käänteinen tulonsiirto hyvin toimeentuleville. Me kaikki maksamme veroissa Kela-maksua, mutta vain hyvätuloiset pystyvät hyötymään psykoterapiakuntoutuksesta.
Wahlbeckin mukaan psykoterapian tarve on kuitenkin pienituloisilla keskimäärin yleisempää kuin hyvin toimeentulevilla. Mielenterveyden häiriöt liittyvät usein pienituloisuuteen. Siten terapiaan pääsyn pitäisi Wahlbeckin mielestä olla heille helpompaa eikä vaikeampaa.
Sanna-Kaisa Hongisto muistuttaa, että psykoterapian omavastuu voidaan korvata toimeentulotuesta. Myös työttömät voivat olla oikeutettuja kuntoutuspsykoterapiaan.
– Riittää, että on halu palata työhön tai opiskeluun ja suunnitelma miten sen tekee, Hongisto sanoo.
Ratkaisuksi nykyiseen epätasa-arvoiseen tilanteeseen on ehdotettu terapiatakuuta. Kristian Wahlbeck kutsuu sitä psykoterapian täysremontiksi.
– Terapiatakuu tarkoittaisi, että jokainen psykoterapian tarpeessa oleva saisi sitä ilman erikoislääkärin lausuntoa oman perusterveydenhuollon piirissä. Jos tämä lyhyempi terapiatakuuseen perustuva psykoterapia ei riitä, sitten tulisi kyseeseen Kelan psykoterapiajärjestelmä.
Kyseessä olisi ensin lyhyehkö, noin 20 käyntikertaa sisältävä hoitojakso. Täysremontista voidaan puhua siksi, että tällä hetkellä Suomessa painottuvat pitkät psykoterapiat.
Wahlbeckin mukaan valtaosalle ihmisistä lyhytterapia riittäisi tuomaan tarvittavan avun. Suomesta kuitenkin puuttuu valvotusti laadukas väliportaan terapia. Suomen Psykologiliitto onkin viime vuonna ehdottanut, että psykoterapeuttikoulutus jaettaisiin kahteen eri tasoon(siirryt toiseen palveluun).
Perustaso antaisi valmistuneelle psykologille valmiudet toteuttaa lyhyitä hoitokokonaisuuksia ja ylempi taso vastaisi Suomen psykoterapeuttikoulutusta.
Tällöin yhä useampi pääsisi laadukkaaseen terapiaan, yhteiskunnan rahat riittäisivät paremmin ja psykoterapeuteilta löytyisi paremmin vapaita vastaanottoaikoja.
Mikään määrä psykoterapeutteja ja rahaa ei kuitenkaan ratkaise mielenterveysongelmien taustalla mahdollisesti olevia syitä. Toimittaja ja tietokirjailija Sanna-Kaisa Hongisto peräänkuuluttaa laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jotta jatkuvasti paheneva mielenterveyskriisi helpottaisi.
Hänen mukaansa koko ajan useampi kokee elämänsä aikana jonkinlaisen mielenterveysongelman. Mieli ry:n mukaan mielenterveyden häiriötä sairastaa Suomessa vuosittain 20–25 prosenttia väestöstä.
– Ei ole järkevää ratkoa kriisiä pelkästään siten, että jokainen ihminen vuorollaan menee terapiaan. Pitäisi olla muitakin yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä keinoja esimerkiksi vähentää stressiä elämästä ja lisätä ihmisten hyvinvointia tukevia asioita.
