Pitkään mielenterveysalalla työskennellyt Karoliina Ahonen ajatteli tuntevansa suomalaisen mielenterveystyön – kunnes hän selvitti, miten siinä toteutuvat ihmisoikeudet. Tulos oli järkytys ja herätys.
Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiön kehittämispäällikkö Karoliina Ahonen on työskennellyt mielenterveysalan töissä noin 15 vuoden ajan. Hän pohtinut työkseen ihmisten kanssa heidän arkeaan, tulojaan, työtään ja opintojaan.
– Tarinat, joita olen kuullut, ovat olleet käsittämättömiä ja jopa kafkamaisia. Kun putoaa ennakoimattomien sattumien seurauksena pois niin sanotusta normaalista elämästä, ei saa mistään tukea. Nämä ihmiset kamppailevat lakkaamatta taloutensa, arkensa, läheistensä, lääkäreidensä, hoitajiensa ja erilaisten virkailijoiden kanssa, Ahonen kertoo.
Hän halusi lähteä etsimään vastausta kysymyksiin, jotka ovat vaivanneet häntä koko työelämän ajan. Ei siis ollut sattuma, että hän teki väitöskirjatutkimuksensa perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta mielenterveystyössä – ja nimenomaan vakavasti ja pitkäaikaisesti sairaiden elämässä.
– Olen tehnyt tätä tutkimusta oikeastaan kaikissa työpaikoissani. Virallisiin päätöksiin ja asiakirjoihin perehtyminen kuitenkin avasi silmiäni. Kun luin hallitusohjelmia ja mielenterveystyötä ohjanneita asiakirjoja aikajärjestyksessä 1970-luvulta lähtien tähän päivään, se oli kuin jännityssarjan seuraamista. Pikkuhiljaa niissä käytetty kieli koveni. Vielä 1960-luvulla miltei kaikissa asiakirjoissa puhuttiin ihmisarvosta ja -oikeuksista. 2010-luvulla nuo sanat olivat kadonneet, Ahonen toteaa.
Autettavien potilaiden tilalle pärjäävät asiakkaat
Mielenterveystyön perus- ja ihmisoikeuksia kuvaa Ahosen mukaan hyvin viime vuosikymmenien muutos, jossa mielenterveyspotilaista on tullut asiakkaita.
Mielisairaaloiden alasajo 1980-luvulla nousee Ahosen tutkimuksessa tärkeäksi vedenjakajaksi. 1990-luvulla rakennettiin uusia mielenterveyspalveluja ja siirryttiin avohoitoon. Se saatiin kuulostamaan hyvältä: onhan avoin aina parempi kuin suljettu! Samalla mielenterveyspolitiikan painopiste siirtyi vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksien turvaamisesta koko väestön mielenterveyden ja hyvinvoinnin hallintaan.
– Koko väestön terveyden edistämiseen keskittyvä hyvinvointivaltion politiikka ja palvelujärjestelmä on kehitetty kyvykkäille, aktiivisille ja omatoimisille kansalaisille. He puolustavat oikeuksiaan ja käyttävät palveluja. Ne, joista tähän kaikkeen ei ole, jäävät ulkopuolelle – totaalisesti. Vakavasti sairaat eivät pysty hyödyntämään tätä järjestelmää, vaan putoavat oman onnensa nojaan, Ahonen toteaa.
Ahonen ei haikaile sairaaloita takaisin – mutta niissä oli puolensa.
– Ne olivat oman aikansa tuotoksia, joissa oli yhteisö ja potilaille tekemistä. Fyysinen terveys hoidettiin kuntoon, taloudesta huolehdittiin ja ulkoiltiin. Nyt tilalle on tullut lääkehoito, ja yhteisöllisyys ja esimerkiksi hammashoito ovat jokaisen omalla vastuulla. Moni istuu aamusta yöhön asti yksin omassa asunnossaan, Ahonen sanoo.
Jokainen uusi linjaus vie enemmän harhaan
Avohoidon yleistyminen on Ahosen mukaan polkenut vakavimmista mielenterveyden ongelmista kärsivien ihmisoikeuksia räikeästi.
– Se, että kansalaisilta vaaditaan vuosi vuodelta enemmän aktiivisuutta ja omatoimisuutta, on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Siinä elämä on sinnittelyä ja valtavien vastoinkäymisten keskellä selviytymistä.
Huomiota pitäisi hänen mukaansa kiinnittää nyt syrjinnän ja ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseen ja estämiseen. Väitöskirjassaan hän toteaa yksioikoisen hätkähdyttävästi: Suomessa ei ole vielä koskaan muotoiltu varsinaista mielenterveyspolitiikkaa.
– Mielenterveyspolitiikan vähimmäisvaatimus on, että jokaiselle kansalaiselle taataan ihmisarvon mukaiset asumisolot ja mahdollisuus olla mukana työelämässä. Nyt näin ei ole. Sen tietävät esimerkiksi asumispalveluyksiköiden työntekijät, joilta olen saanut paljon palautetta tutkimuksestani. He ovat kiittäneet, että vihdoinkin nousevat esille nämä asiat, jotka on tiedetty hoitoyksiköissä jo pitkään.
Hoitoyksiköissä koetaan, että jokainen uusi linjaus ja ohjelma vie asioita entistä enemmän harhaan. Yksi esimerkki on se, että koulutusjärjestelmämme ei huomioi ihmisen vakavaa sairastumista.
– Lähes kaikkien vakavista mielenterveyshäiriöistä kärsivien opinnot ovat keskeytyneet. Työmarkkinoilla ei ole keinoja, joilla sairaat ja vammaiset pääsevät mukaan työelämään. Tämä johtaa köyhyysloukkuun, joka johtaa eristäytymiseen. Yhteiskuntamme rakentuu sen varaan, että me käymme töissä. Kun et ole töissä, olet kaiken ulkopuolella. Siksi tämän asian kuntoon laittaminen on avainasemassa.
Työmahdollisuudet ja asumisolot kuntoon
Ahonen toivoo päättäjiltä ja meiltä kaikilta lisää puhetta ihmisoikeuksista, arvoista, ihmiskäsityksestä sekä siitä, mikä on elämässä tärkeää ja mikä riittää.
– Mielenterveyspolitiikan kysymykset ovat mutkikkaita ja vaikeita. Ei nykylinja ole päättäjien pahantahtoisuutta, kaikki varmasti yrittävät parhaansa. Huomiota on nyt kiinnitettävä syrjinnän ja ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseen ja estämiseen. Erilaisista intresseistä koostuvien tahojen ja työryhmien linjauksista tulee herkästi hajuttomia ja mauttomia kompromisseja, joilla ei ole mitään tekemistä käytännön elämän kanssa.
Hänen mukaansa missään julkisen vallan poliittisessa ohjausasiakirjassa ei analysoida systemaattisesti sitä, millaisia tuloksia mielenterveyspolitiikallamme on saavutettu ja millä toimilla ihmisoikeuksia turvataan.
– Esimerkiksi avohoitoa mielenterveyspolitiikan keinona ei ole kyseenalaistettu missään vaiheessa. Myöskään avohoidon alkuperäisen tavoitteen, ihmisoikeuksien vahvistamisen, toteutumista ei ole arvioitu. Mielenterveyspolitiikan pitäisi taata ihmisille resurssit yhteiskunnalliseen toimijuuteen ja läheisistään ja itsestään huolehtimiseen, Ahonen korostaa.
Hän perää muutosta etenkin vakavasti ja pitkäaikaisesti sairaiden palkkatyöstä ja yhteisöistä syrjäytymiseen sekä puutteellisiin asumisoloihin.
– Vakavaan mielenterveyden häiriöön sairastuneen ihmisoikeuksia ei voi edistää, jos yhteiskunnan syrjäyttäviin tekijöihin ei puututa.
Mielenterveyspolitiikan pohjaksi ihmisoikeudet
Ahonen sanoo ymmärtävänsä, että valtion ja kuntien rahat ovat vähissä. Rahaa ja ajatuksia on kuitenkin panostettu asennevaikuttamiseen erilaisissa ohjelmissa.
– On halpaa taistella ennakkoluuloja vastaan tuottamalla materiaalia, jossa sanotaan, että ketään ei saa syrjiä. Vaikeampaa on elää suomalaista arkea niin, että ketään ei syrjitä.
Hän lähtisi luomaan kansallista mielenterveyspoliittista ohjelmaa ihmisoikeuksien ja perustuslain pohjalta.
– Lähtökohta olisi sama kuin tekeillä olevassa kansallisessa lapsistrategiassamme, jota valmistellaan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen pohjalta. Mielenterveyspoliittisen ohjelman olisi oltava aidosti monitieteinen, sillä mielenterveys on osa kaikkea politiikkaa – haluammepa tai emme.
Ahosen väitöskirjan syntyi Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, jossa hän on opiskellut sosiaalietiikkaa. Yksi tärkeä yksityinen tutkimustyön motiivi löytyy väitöstutkimuksen kiitossanoista:
”Omistan tutkimukseni veljelleni, joka sairastui skitsofreniaan valmistuttuaan Kuvataideakatemiasta maisteriksi ja on nyt työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen pahoillani, että en ole osannut tehdä hyväksesi muuta kuin tämän tutkimuksen.”
Karoliina Ahosen teologian alan väitöstutkimus Suomalainen mielenterveyspolitiikka – Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi tarkastettiin Helsingin yliopistossa tammikuussa 2020.
