Tiedätkö, miltä tuntuu, kun elämästä katoavat värit? Kun näkymän ylle laskeutuu kylmän kolea sumu, jonka lävitse ei paista, eivätkä toisten kädet ylety. Jos katsot tarkkaan, voit nähdä omat kätesi ja liikkuvat sormet, mutta yleensä et viitsi katsoa. Sillä kaikki, mitä näet, on rumaa.
Muistan lapsuudestani erään kirjan erityisen tarkkaan. Se oli H.C Andersenin satu lumikuningattaresta. Sadussa peikot valmistavat taikapeilin, joka tuo epäonnea hyville ihmisille. Peikkojen käsissä peili särkyy, ja tuhannet pienet sirpaleet leviävät maailman ylle. Sirpaleet satavat ihmisten päälle ja uivat heidän sydämiinsä.
Yksi sirpaleen saaneista oli pienen Gerdan ystävä Kai. Sirpale sydämessään Kai valuu mustaan maailmaansa, jossa on kaunista vain jäiset lumihiutaleet. Lumoavan julma lumikuningatar näkee yksin vaeltavan Kain, tunnistaa eksyneen sielun ja vie tämän hyiseen linnaansa. Gerda on ymmällään: Mihin hänen rakas ystävänsä on viety?
Kukaan ei löydä Kaita.
Näin käy masentuneille. Heidän silmiinsä ja sydämiinsä on luikertanut rumentavan taikapeilin pala. He asuvat omissa hyisissä linnoissaan, joita hallitsee oman mielen lumikuningatar, eikä heidän sydämiään pysty sulattamaan edes ihmisen lämpö tai aurinko.
Masentuneen mieli haparoi pimeässä löytämättä ovea ulos. Se voi jäädä sänkyyn ja sementoida kehon raajat patjaan kiinni. Se voi näytellä normaalia työpaikalla, nauraa kahvipöydän vitseille, puristaa PowerPoint-esityksen kokouksessa ja muistaa ystävien sekä kummilasten syntymäpäivät. Masentuneen keho voi hiota jumppatunnilla ja leipoa mokkapalat lapsen jalkapalloturnaukseen. Mutta jos raaputat pintaa, näet vain tyhjät silmät, jotka eivät näe ulos.
Uskon, että jokaisen masentuneen sisältä löytyy kaiken syövä musta aukko. Öljyinen lätäkkö, jonka ympärille eksyvät tahraavat siipensä. Näitä öljyisiä rantoja on kuitenkin pakko lähestyä, monista suunnista moneen otteeseen. Sillä jokainen kerta, kun rannalla käy kauhaisemassa vettä ja analysoimassa, mitä haiseva vesi sisältää, lätäkkö pienenee. Jotkut tarvitsevat terapeuttia, useimmat sairaslomaa, kaikki läheisiä ja ystäviä – sellaisia, jotka pakottavat vaikean sisimmän äärelle.
Kun sisimmän mustaa vettä lähestyy eri kulmista, uudelleen ja uudelleen tarpeeksi monta kertaa, käykin niin, että öljy alkaa puhdistua. Maisema alkaa vapautua ja musta aukko pienentyä. Yhtäkkiä huomaa, että musta surma säästääkin sinut. Siivet eivät tahriudukaan enää. Pahan peilin sirpale alkaa peseytyä pois.
Kain pelasti Gerdan aito rakkaus. Gerda etsi Kaita läpi hyytävien maiden ja löysi Kain lopulta siniseksi jähmettyneenä istumassa jäisessä linnansalissa. Gerda itki kauhuissaan Kain kohtaloa ja toivoi Kaita takaisin. Gerdan aidon rakkauden kyyneleet huuhtoivat sirun Kain sydämestä, ja Kai näki taas.
Minut pelasti sitkeä joukko ystäviä, rakkaita ja kissa. Lapseni kantoivat eteeni piirroksia keltaisista auringoista, hymyilevistä suista ja kirjoittivat haparoivia harakanvarpaita, joissa luki äidin olevan rakas. He toivat lahjapaketeissa rupirumia käsitöitä, painoivat kuolaisen suunsa poskelle, ja pakottivat keittämään aamupuurot, pesemään pyykit, lukemaan iltasadut ja pysymään arjessa.
Samaan aikaan rakkaat ystävät istuttivat keväiselle pihakiveykselle, latkivat kupeittain sympatiateetä, ja kissa antoi kastella turkkinsa yhä uudelleen. Peilin sirun sulaessa alkoi nähdä ympärillä joskus voikukan, joskus siivotun kodin ja joskus kuulla linnun metakoinnin parkkipaikan pihlajassa. Lopulta vessan peiliin hahmottuivat posket, joihin alkoi väri palata.
Arjen kauniisiin yksityiskohtiin kannattaa tarrata. Hidastaa mustassa virrassa kohtaan, kun auringon säde tuikahtaa taskulamppuna pimeyteen. Pysähtyä, kun tunkee rusinoita pullaan ja lapsi hymyilee. Tyyntyä, kun metsässä puro solisee, löytää ketunleivän tai meren rannalla näkee silmänkantamattomiin. Huokaista, kun unenlämmin lapsi kömpii vapaapäivän aamuna peiton alla tiukasti syliin.
Lopulta mustan sisimmän öljy ei enää sakkaa, ja silmiin syttyy taas ilo. Pahan peilin sirut siirtyvät mielen ullakolle, jossa ne, ja niiden tekemät jäljet, pysyvät lopun elämää. Mutta ullakolta käsin ne eivät pysty enää jäädyttämään. Sillä yhden kerran jälkeen on jo viisaampi.
Minä osaan jo varoa pahan peilin kiiluvia silmiä ja lumikuningattaren hyhmäisiä sormia. Ne vaanivat mustina korppeina surujen ympärillä, kriisikohdissa ja elämän levottomissa hetkissä. Ne kolistelevat aina silloin, kun suunta on kadoksissa. Silloin halaan itseäni – ja annan muidenkin halata. Olen itselleni erityisen hellä, kuuntelen nukkuvaa lasta, silitän kissaa, laitan villasukat – ja näen, kuinka kaunis maailmani on.
Minun ruman peilini palaset ovat pienessä rasiassa ullakolla. Siellä ne saavat olla, ja siellä tiedän niiden pysyvän. Sillä minun arkeni jalokivet ovat kaikki tässä. Aivan käsieni ulottuvilla.
