1990-luvulle tultaessa tautiluokkien merkitys kasvoi.
Suomessa eli vuosina 1980–1995 useita erilaisia, toisiaan täydentäviä käsityksiä masennuksesta. Samalla tieteessä, arjen keskusteluissa ja mielenterveyspalveluissa kukin taho ymmärsi ihmismielen toimintaa omista lähtökohdistaan. Näin toteaa FM Annastiina Mäkilä väitöstutkimuksessaan.
Hän tarkasteli, millaisia ryhmäkohtaisia masennuskäsityksiä Turun yliopiston psykologian laitoksen ja lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoilla, erikoistuvilla ja väitöskirjatutkijoilla oli vuosina 1980–1995.
Tieteessä, arjessa ja hallinnossa oli kaikissa omat masennuskäsityksensä, ja ne muuttuivat eri tavoin. Tieteeseen kuuluva epävarmuus ja tiedon aukot hyväksyttiin.
Tieteenalat, koulukunnat ja teoriat elivät rinnakkain. Masennus saattoi merkitä käyttöyhteydestä ja näkökulmasta riippuen terveyttä, sairautta, normaalia, epänormaalia tai jotakin näiden väliltä.
Tautiluokitusten merkitys kasvoi
Masennuksilla nähtiin olevan vaihtelevissa määrin yhteisiä tekijöitä. Psykiatriset tautiluokat tunnettiin, mutta ne nähtiin vain työvälineinä muiden ohella eivätkä määritelleet ihmistä.
1990-luvulle tultaessa tautiluokkien merkitys ihmisten arjessa kasvoi. Itseä ja toisia tulkittiin enenevässä määrin tautiluokkien kautta. Tämä näkyi myös mediassa.
Yhteiskunnassa oli painetta tiettyjen psykiatristen tautiluokitusten käyttöön. Opinnoissa ja oppimateriaaleissa tähän vaatimukseen suhtauduttiin kahtiajakoisesti.
Yhtäältä kritisoitiin sitä, että oikeus masennuksen määrittelystä annettiin lähinnä yhdysvaltalaiselle tautiluokitukselle. Sen nähtiin kaventavan tieteen vapautta.
Toisaalta käsitys masennuksesta lähtökohtaisesti biopsykiatrisena, oireiden kautta yhteneväisesti mitattavana sairautena loi toivoa selkeän lääketieteellisen ratkaisun löytymisestä.
Arjessa masennus tautiluokkana korvasi aiemman yleisen mielenterveyspotilaan statuksen, joka oli rakentunut pitkälti mielenterveyspalveluiden käytön ja erityisesti mielisairaalajaksojen perusteella.
Häpeä kulki kuitenkin mukana.
– Kaikki tautiluokat eivät olleet samanarvoisia. Masennusdiagnoosia pyrittiin samaistamaan neutraaleina pidettyihin somaattisiin sairauksiin ja näin erottautumaan todellisesta hulluudesta, jolla usein viitattiin skitsofreniaan, Mäkilä kertoo tiedotteessa .
Tarkempia määritelmiä masennukseen
Valtaosaan masennuksista liittyi itseen kohdistuva negatiivisuus, joka ilmeni itsensä syyllistämisestä aina vakavaan itsetuhoisuuteen. Samalla valtaosa masennuksista pidettiin erillään surusta ja suremiseen liitetystä itkuisuudesta.
Masennuskäsityksiä ei käytetty niin kokonaisvaltaiseen ihmisyyden kuvaamiseen kuin nykyään.
– Masennuksilla kuvattiin määritelmästä ja käyttöyhteydestä riippuen esimerkiksi oireita, kestoa, vakavuutta tai tilan syntymekanismia. Ihmisen tilannetta lähestyttiin kuitenkin samalla myös laajemmin ja otettiin huomioon esimerkiksi ihmissuhteet.
Mäkilä pitää tärkeänä, että myös nykyään määriteltäisiin tarkemmin, mitä masennuksella kulloinkin tarkoitetaan.
– Jos puhumme laiskasti vain masennuksesta, annamme ymmärtää kaikkien tämän kategorian alla olevien tilojen olevan samanlaisia. Olisi tärkeää keskustella enemmän siitä, mitä kaikkea masennusdiagnoosin alle päätyy.
FM Annastiina Mäkilän väitöskirja Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995 tarkastettiin Turun yliopistossa 14. syyskuuta.
https://www.laakarilehti.fi/
https://www.laakarilehti.fi/
