Komedia on raaka laji. Yleisö joko nauraa tai sitten ei. Koomikko saa palautteen työstään välittömästi, eikä voi huijata itseään.
Linnea Leino, 32, näyttelee pankinjohtajan viekasta tytärtä Helsingin kaupunginteatterin farssissa Komedia pankkiryöstöstä.
Työ on millintarkkaa taimausta ja onnistuminen on sekunneista kiinni.
– On nautinnollista tietää, että tähän kohtaan tulee todennäköisesti naurut. Voi olla horjuttavaakin, jos yleisö nauraa kohdassa, jossa en odottanut reaktiota, Leino sanoo.
Näyttämöllä on oltava hereillä ja läsnä.
Kontrasti viiden vuoden takaiseen on karu. Silloin Leino esitti, että kaikki on hyvin, vaikka ei ollut.
Pahimpina masennuksen hetkinä hän itki lattialla tuntikausia putkeen, mutta meni silti pressikuvauksiin, koska oli pakko.
– Vanhempani pukivat minut aamulla. Nielin tunteet kahdeksi tunniksi, eikä kukaan pysty kuvista sanomaan, että olen masentunut.
Leino ajatteli, ettei ole sellainen tyyppi
Ensimmäisen kerran depressio oli puhjennut parikymppisenä, kun Leino haki toista kertaa Teatterikorkeakouluun, eikä päässyt.
Se oli musertava isku.
Leino tunsi pohjatonta surua ja epätoivoa. Hän oli aina ollut pärjääjä ja yhtäkkiä hän oli tyhjän päällä.
Päivät kuluivat itkiessä, mutta ulospäin hän esitti, että kaikki on hyvin. Läheiset ehdottivat terapiaa, mutta Leino ajatteli, ettei ole sellainen tyyppi.
– Minulla oli vääristynyt kuva siitä, että jos nyt menen terapiaan, olen virallisesti sekaisin. Olisin joutunut itsellenikin myöntämään, etten ole pärjännyt.
Leino pääsi lopulta kolmen vuoden yrittämisen jälkeen Tampereen yliopistoon tekemään teatteritaiteen tutkintoa. Pian koulusta valmistumisen jälkeen depressio iski uudelleen entistä syvempänä.
Tällä kertaa masennuksen laukaisi tärkeän ihmissuhteen päättyminen. Nyt Leino osasi kuitenkin hakea heti apua ja löysi itselleen terapeutin, jonka vaikutus oli käänteentekevä.
Vuoristoradassa laskun jälkeen tulee nousu
Kolme vuotta kestäneessä terapiassa Leino oivalsi, millainen ihminen hän on: hän elää isosti tunteilla, jotka kulkevat vuoristorataa.
– Pienet ilot tuntuvat todella suurilta, samoin surut. Hyppään helposti vaunuun, joka saattaa syöksyä alas. Vastaavasti jokin pieni asia voi tuntua mielettömän ihanalta, Leino kuvailee.
Terapian ansiosta hän hyväksyi, että vuoristorataa kulkevat tunteet ovat hänelle ominaisia. Ja juuri niin hän haluaa elää.
– Tunteet eivät ole jotain, joista pitäisi oppia pois tai joita pitäisi tasoittaa. Ymmärsin, että kun ne lähtevät alaspäin, se ei tarkoita, että syöksy jatkuu loputtomiin. Nousu tulee jossain vaiheessa ja tunne menee ohi.
Leino oppi terapiassa luottamaan, että musertavakin olo muuttaa muotoaan. Se oli lohdullista: tämä ei ole lopullista.
Mahdoton saa adrenaliinin virtaamaan
Tunteiden vuoristorata saattaa selittää myös sitä, miksi Leino tykkää haastaa itseään ja ryhtyy mahdottomilta tuntuviin suorituksiin.
Hänen ensimmäinen iso roolinsa oli Tytöt tytöt tytöt -elokuvassa 2022. Sitä varten hänen piti opetella lyhyessä ajassa taitoluistelemaan kuin ammattilainen.
Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa Leino treenasi kilpatanssia ilman aiempaa kokemusta lajista – ja voitti kilpailun 2024.
Sitä samaa extremeä edustaa komedia, jossa pieni virhe ajoituksessa voi tappaa naurun.
Leino ajattelee, että haastamalla hän todistaa samalla itselleen, että pystyy.
– Ei niin, että näyttäisin muille että katsokaa, mitä osaan. Mukana on aina myös epäonnistumisen mahdollisuus. Se, että en pystykään ja kaikki näkevät sen.
Leino ei ole pitkäjännitteinen ihminen, eikä jaksaisi odottaa kuutta vuotta ennen kuin alkaa edistyä.
– Tykkään tehdä jotain, josta näen heti tuloksen: Tadaa! Tässä se on. Minun pitää saada herkkuja matkan varrella.
Kun on deadline, vastuussa ulkopuolisille ja päättänyt opetella jotain, ei jää mahdollisuutta, ettei osaa.
– Siitä saa adrenaliinia: pystynkö tähän. Saan sen nousun: ”Jes, tämä onnistui ja huh selvisin!” Ei niin, että ”Olinpa hyvä”, vaan ”Huh, selvisin”.
Nuoret naiset on koodattu pärjäämään
Masennus on kansantauti ja erityisesti monet nuoret naiset uupuvat ja vaipuvat depressioon. Leino uskoo, että se liittyy pärjäämisen vaatimukseen.
– Nuoret naiset ajattelevat, että kyllä minä pystyn, ettei kukaan vain pääse sanomaan, että olit heikko. Se on koodattu meihin: meidän pitää pärjätä.
Leinon oma esimerkki osoittaa, että masennuksella on monet kasvot, eikä toisesta voi tietää, miltä depressio näyttää ulospäin, haluaako sitä paljastaa muille.
– Harva näyttää sitä, koska meille on opetettu, että se ei ole sosiaalisesti ok. Ajatellaan, että ”Aikuinen ihminen herranjestas. Nyt vaan menet ja ulkoilet, hymyilet vähän”.
Tämä pätee erityisesti sosiaaliseen mediaan. Glamörööseistä julkaisuista ei voi päätellä, mitä ihmisen mielessä todellisuudessa liikkuu.
Metsässä ei tarvitse esittää
Leino kertoo voineensa jo pitkään hyvin. Hän ei ole tavoittanut ”pimeyden tunnetta” enää vuosiin.
– Masennusjaksot olivat niin erilaiset keskenään, etten osaa pelätä, että sama tapahtuisi uudelleen. Se ei olisi samanlaista, hän uskoo.
Näyttelijän ammatissa joutuu kuitenkin jatkuvasti julkisen arvioinnin kohteeksi, ja luupin alla olo on ajoittain raskasta. Kun kritiikkiä tulee, Leino yrittää ajatella, että se kohdistuu hänen työhönsä, ei häneen itseensä.
– Minulla ei ole panssarikuorta ja harjoittelen jatkuvasti sitä, että yksi negatiivinen kommentti ei painaisi yhtä paljon kuin sata positiivista, mutta se on vaikeata.
Kun Leino kaipaa vapautta ja rauhaa, hän lähtee vaeltamaan johonkin kansallispuistoistamme.
– Metsä syleilee. Se ei yritä olla mitään. Sitä ei ole rakennettu minua varten. Siellä pystyn ajattelemaan ajatukseni läpi, hän sanoo.
Leino on vaeltanut kymmenisen vuotta ja niistä viimeiset viisi yksin. Metsästä hän löytää jotain pyhää. Samalla kaikki on konkreettista.
– Rakennan leirin, laitan ruokani. Kaikki on siinä. Näen, mitä teen. Kävelen paljon ja kun otan askeleen, näen, että pääsen eteenpäin ja se on todella helpottavaa.
Metsä ei vaadi mitään, eikä siellä tarvitse esittää mitään.
