Tanssitreenejä, glamouria, palkintogaaloja. Matkustamista ja rauhoittavia tunteja metsässä omien ajatusten kanssa. Moninainen on sana, jolla Linnea Leino kuvailee viime vuottaan.
Keväällä hänet palkittiin Lapua 1976 -elokuvan pääroolista yleisön suosikkinäyttelijänä Jussi-gaalassa, ja syksyllä kotikatsomot seurasivat näyttelijän taidokasta liitoa Tanssii tähtien kanssa -kisassa.
Vain muutamia päiviä voitokkaan finaalin jälkeen hänet nähtiin suitsutetussa tyylissä Linnan juhlien punaisella matolla.
– Olihan se sellaista tykitystä. Täytin viime vuonna 30, ja oli ihanaa, kun vuodesta tuli itselle ikimuistoinen, Leino sanoo.
Vuoteen mahtui myös rauhallisempia kausia. Ulkopuolelta voi olla vaikea hahmottaa, ettei näyttelijän elämä ole välttämättä koko ajan pelkkää menoa.
Elokuvateattereissa parhaillaan pyörivät leffat on esiintyjien osalta tehty jo vuosi pari sitten, Leino muistuttaa.
– Joku läheinenkin voi kysyä joskus, että onko minulla ollut nyt kauhean kiireistä. Saatan sanoa siihen, että olen kyllä juuri katsonut kotona kolme viikkoa telkkaria!
Syvien vesien kautta
Kun Linnea Leino näki alakoululaisena Pariisissa Romeo ja Julia -esityksen, hän ilmoitti vanhemmilleen haluavansa näyttelijäksi. Hän halusi olla osa tuota upeaa maailmaa.
Palo ammattiin ei sammunut, ja lukion jälkeen suunta oli selvä: Helsingin Teatterikorkeakoulu tai Tampereen yliopiston näyttelijäopinnot.
Koulujen ovet eivät kuitenkaan auenneet heti, vaan hän pääsi sisään vasta kolmannella kerralla.
Ensimmäisten hakukertojen jälkeen hän masentui. Kaverit yrittivät lohduttaa, että ainakin hänellä oli eteenpäin ajava intohimo. Eikö ollutkin mahtavaa tietää, mitä oikeasti haluaa tehdä?
Leino pudistelee ajatukselle päätään. Tavallaan, mutta haaveen tavoittelu ja siinä toistuvasti epäonnistuminen oli kivuliasta. Viimeiseen vaiheeseen pääseminen hakuprosessissa ehti ruokkia jo toivoa ja mielikuvia siitä, millaista olisi nähdä oma nimi listassa.
Hymy katosi Leinon kasvoilta, ja hän vetäytyi entistä useammin omiin oloihinsa. Ajatukset olivat vain seuraavissa pääsykokeissa.
Aluksi Leinon oli vaikea hyväksyä omaa masennustaan. Hän ei pitänyt itseään ihmisenä, joka voisi masentua tai käydä terapiassa. Kymmenen vuotta sitten mielen asioista ei puhuttu yhtä avoimesti kuin nyt.
– En edes tuntenut silloin ketään, joka kävi terapiassa. Nykyään se on melkein niin päin, että kuka nyt ei kävisi terapiassa.
Oikeanlaista apua oli aluksi vaikea löytää. Taival ensimmäisen terapeutin kanssa päättyi ikävissä merkeissä, ja Leino päätyi marssimaan vastaanotolta kesken istuntoa.
Kerran kohdalle osui lääkäri, joka vähätteli nuoren Leinon masennusta ”kympin tytön ongelmaksi”. Onneksi lääkärireissulla mukana ollut äiti oli tilanteen tasalla, eikä avun hakemista jätetty siihen.
Nykyisen terapeuttinsa kanssa Leino tuntee tulevansa oikeasti kuulluksi. Hän kannustaa ihmisiä etsimään sinnikkäästi sopivaa auttajaa, vaikka matkalla olisi huonoa tuuria.
– Yhteys voi olla pienistä asioista kiinni. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle ollenkaan. Vaikka joku ei ymmärtäisi sinua, se ei tarkoita, ettet tarvitsisi tai ansaitsisi apua.
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 1/2025 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi myös koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
