Terve efektikoko terveessä ruumiissa.

Mikä on tehokkain apu masennukseen, jos efektikokoa katsotaan?

Melkein veikkaan, ettette arvaa.

Sivumennen: jotain pitäisi tehdä. Mielenterveyskuntoutujien määrä on lähes kolminkertaistunut vuodesta 2012. Yli puolet työkyvyttömyyseläkkeensaajista on sitä mielenterveyssyistä. Heitä on Suomessa 99 000. Yleisin syy on masennus.

Jokin siinä, mitä teemme, ei toimi.

Voidaanko tehdä pieni ajatuskoe?

Oletetaan, että tieteellisen näytön pitäisi ohjata käytäntöjä. Oletetaan lisäksi, että BMJ:ssä helmikuussa julkaistu 14 170 osallistujan verkostometa-analyysi (1 ) olisi menetelmien puolesta parasta näyttöä, jota on saatavilla. Siihen on koottu kaikki satunnaistetut kontrolloidut tutkimukset liikunnan vaikutuksesta vakavaan masennukseen muihin hoitoihin verrattuna.

Tulokset ovat kiinnostavat. Masennus ei lievittynyt parhaiten psykoterapialla eikä lääkkeillä. Suurempi vaikutus oli… esimerkiksi juoksemisella ja kävelemisellä.

Mitä siis tekisimme, jos tämä olisi parasta saatavilla olevaa näyttöä?

Teroittaisiko Psykologiliitto poliitikoille, että Kela korvaa kuntoutuspsykoterapiaa mielenterveysongelmiin 100 miljoonalla eurolla vuodessa, mutta tämä ei ehkä olekaan RCT-näytön valossa viisainta?

Ryntäisivätkö liikuntajärjestöt väittämään vastaan? Korostaisivat, että ei noin hätäisiä johtopäätöksiä! Kognitiivinen käyttäytymisterapiahan auttoi masennukseen – ei ehkä yhtä paljon kuin lenkkeily, mutta saman verran kuin jooga. Puhuisiko psykoterapiayhdistys annosvastesuhteesta? Vaikutus oli sitä suurempi, mitä intensiivisempää liikunta oli.

Entä mitä tekisivät psykiatrit?

Masennuslääkityksen efektikoko on meta-analyysissä sillä rajalla, onko sillä hoidollista arvoa lainkaan.

Vaatisiko Psykiatriyhdistys terveysministeriltä audienssia, pakottaisi pysähtymään SSRI-lääkkeiden mitättömän tehon äärelle?

Jaettaisiinko sotepalvelujohtajat pienryhmiin pohtimaan, miksi yksikään liikuntamuoto ei ollut niin hyödytön masennukseen kuin lääkitys, miksi juoksu, kävely, voimaharjoittelu, jooga, aerobisten lajien yhdistelmät, tai chi ja qigong tehosivat kaikki paremmin kuin mielialalääkitys?

Spekuloisiko THL:n johtaja A-Talkissa, miksi liikunta ja lääkitys auttoi huonommin kuin pelkkä lenkkeily?

Mietin usein, olenko naiivi, kun ajattelen, että tieteellistä näyttöä kannattaisi kuunnella. Haukumme mielellämme tiedevastaisiksi maallikoita, jotka eivät kumarra meidän uskonkappaleitamme. Entä jos meidän itsemme pitäisi ajatella toisin?

Jokaiselle tutkimukselle on perusteltuja vasta-argumentteja. Kuvaavaa silti on, että nämä skenaariot tuntuvat absurdeilta.

Ikään kuin olisimme sopineet keskenämme, että jokainen ammattikunta suosittelee aina omia hoitojaan, tieteen nimissä ja näytöstä riippumatta. Puhumme tutuimpien omien käytäntöjemme puolesta, ja kun kuulemme näytöstä, joka ei edistä ammattikuntaetujamme, kyseenalaistamme sen aggressiivisesti.

Näyttöön perustuvaa lääketiedettä tämä ei tietenkään ole.

Kiinnostaako meitä, mikä masentuneita parhaiten auttaisi? Suhtaudummeko koko ”masennukseen” aivan väärin?

En tiedä. Mutta oman edunvalvontamme otamme haudanvakavasti.

(Muuten: liikuntaneuvonta ei auttanut masentuneita lainkaan. Tulokset eivät siis tarkoita, että potilaille kannattaisi suositella liikuntaa. Meidän pitäisi saada toivottomat ja murtuneet liikkumaan. Miten? En tiedä. Mutta jos se on 14 170 osallistujan kanssa onnistunut, se tuskin on mahdotonta. Paitsi tietysti, jos päätämme että niin on.)

Niin – millä oli suurin vaikutus?

Tanssilla. Ylivoimaisesti. Vilkaiskaa kuvio 4. Tanssi päihitti terapiat, lääkkeet ja juoksemisetkin mennen tullen.

Ehkä meidänkin pitäisi, kuten Beckettin näytelmässä ehdotetaan, tanssia ensin ja miettiä sitten?