Psykiatrian palvelujen kehittämistä on toteutettu pitkälti voimavarojen siirtelemisellä, kiinnittämättä huomiota itse hoitojen sisältöön. Näin on syntynyt huomattava laatukuilu.
Tehokkaista hoitomenetelmistä, sairauksista ja hoidoista tiedetään huomattavasti enemmän, mutta käytäntö toimii aivan eri kiertoradalla. Potilasmäärien lisääntymisen takia yksilöllinen hoidon suunnittelu ontuu, ja todellinen terveyshyöty jää pienemmäksi kuin olisi mahdollista.
Jo pitkälti toistakymmentä vuotta psykiatrian alan työntekijät ovat kohdanneet huomattavan eettisen ongelman. Emme voi tehdä työtämme tavalla, joka täyttää laadukkaan hoidon kriteerit. Syynä tähän on liiallinen kuormitus, kiire ja vähäinen mahdollisuus tutkittujen hoitomenetelmien käyttöönotolle.
Tämä johtaa palvelujen toistuvaan epätarkoituksenmukaiseen käyttöön, koska alussa oikeaa hoitoa ei ole saatu oikeaan aikaan.
Avohoidon työtä määrittelee huomattavassa määrin toistuvat työkykyarviot ja työn sisällön kehittymättömyys. Tanskassa ja Norjassa valtio onkin erikseen sijoittanut varoja psykiatristen palvelujen kehittämiseen.
Henkilöstön määrä on alimitoitettua sekä sairaaloissa että avohoidossa.
Sairaalassa annettava akuuttihoito on nykyään pitkälti lyhytkestoista ensiapua. Esimerkiksi lääkärin työ kohdentuu tarkkailuarvioiden tekemiseen, huomattavaan asioiden kirjaamiseen ja lääkehoitojen määrittelemiseen. Aikaa ei yksinkertaisesti ole käytettävissä itse ydintehtävään eli potilaan arvioimiseen, hänen kuulemiseensa ja hoidon kattavaan toteuttamiseen.
Kehitys on vuosien ajan kulkenut niukkojen taloudellisten raamien sisällä voimavaroja karsimalla ja vähäisellä sisällön uudistamisella. Kun somaattisten alojen rahoitus on vuosikausia ollut nousussa, on psykiatrian rahoitus junnannut paikoillaan tai jopa laskenut.
Viime aikoina on julkisuudessa esitetty voimakkaita vaatimuksia psykoterapeuttisten hoitojen saatavuuden parantamisesta sekä psykoterapeuttien koulutusmäärien kasvattamisesta.
Samaan aikaan kuitenkin psykoterapeutit kertovat terapiaan ohjautuvan potilaita, joiden asianmukainen hoito tulisi toteuttaa moniammatillisissa erikoissairaanhoidon työryhmissä. Psykoterapia on muodostumassa keinoksi paikata avohoidon puuttuvia hoitosuhteita.
Ennen pitkään pahemmin kriisiytyvät palvelut johtavat suuremman avun tarpeessa olevien saaman hoidon kurjistumiseen. Tällöin käänteisen hoidon laki toteutuisi täydellä voimallaan.
Köyhä saa köyhiä palveluja.
Samaan aikaan yksityinen sektori kehittää lisääntyvästi näytön mukaisia hoitopolkuja osaksi työterveyshuoltoa ja itse maksaville asiakkaille. Laatukuilu kasvaa tällöin entisestään, mikäli julkisille palveluille ei tehdä riittäviä toimenpiteitä.
Kuilun umpeen kurominen edellyttää laajemman menetelmävalikon käyttöönottoa, henkilökunnan kouluttamista ja riittäviä voimavaroja.
Koska mielenterveyden häiriöistä kärsivät kansalaiset ovat edelleen häpeäleimattu potilasryhmä, jää palvelujen riittävä rahoitus helposti muun hoidon jalkoihin.
Jyrki Korkeila
Psykiatrian professori, Turun Yliopisto, Satakunnan sairaanhoitopiiri
Jarmo Hietala
Psykiatrian professori
Hasse Karlsson
Psykosomatiikan ja integratiivisen neurotieteen professori,
Sinikka Luutonen
Kliininen opettaja
Noora Scheinin
Kliininen opettaja
Henri Karlsson
Kliininen opettaja
Max Karukivi
Nuorisopsykiatrian dosentti, Turun Yliopisto, Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri
Mirja Remes
Ylilääkäri, Vaasan sairaanhoitopiiri