Onnellisuudesta on tullut elämän tärkein päämäärä, ja sitä tavoitellessaan moni masentuu, kirjoittaa kolumnissaan Venla Pystynen.
YHTÄKKIÄ onnea tulvi joka tuutista. Positiivisen psykologian opit alkoivat Suomessakin levitä 2000-luvulla, ja moni innostui onnellisuustutkija Sonja Lyubomirskystä. Kalifornian yliopiston professori esitti vuonna 2008 julkaistussa bestsellerissään, että noin puolet koetusta onnellisuudesta johtuu perimästä, 10 prosenttia ulkoisista olosuhteista, vaikkapa hyvästä tai huonosta terveydestä, ja 40 prosenttia – asenteesta.
Lyubomirskyn viesti oli, että omaan onnellisuuteensa voi vaikuttaa myönteisellä ajattelulla, sillä aivot ovat muokkautuva elin.
Minäkin kirjoitin juttuja, joissa kehotin pitämään kiitollisuuspäiväkirjoja, sillä erittäin onnelliseksi itsensä kokevat ihmiset ilmaisevat tutkimusten mukaan herkästi kiitollisuuttaan ja osaavat nähdä hyviä asioita ympärillään.
Neuvoin olemaan vatvomatta epäonnistumisia, sillä vähiten onnelliset ihmiset kiinnittävät huomionsa kielteisiin asioihin. Uppodu hyvään! Käy kauneuskävelyillä! Pane myönteisyys kiertoon!
Onnellisuudesta tuli iso bisnes. Elämäntaitovalmentajat alkoivat jakaa neuvojaan ja onnellisuusgurut vetää retriittejään. Sosiaalinen media täyttyi motivaatiolauseista, joiden avulla onnen voi saavuttaa, ja kuvista, jotka todistivat, että näin on omalla kohdalla myös käynyt: kilisteltiin samppanjaa, dipattiin kaukomailla varpaita mereen.
VÄHITELLEN alkoi kuulua myös soraääniä. Kirjailija Tommi Melenderjulkaisi viime vuonna esseekokoelman Onnellisuudesta, jonka mukaan nykyään on siirrytty jo onnellisuuden diktatuuriin.
Onnellisuutta ei enää pidetä hyvin eletyn elämän sivutuotteena, vaan siitä on tullut elämän tärkein päämäärä, jopa vaatimus. Onnellisuus nähdään terveellisenä ja tavoiteltavana, jopa menestyksen merkkinä.
Kaiken onnellisuuspuheen keskellä masennus lisääntyy yhä. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan masennusta sairastaa 300 miljoonaa ihmistä. Määrä on noussut 18 prosentilla vuosina 2005–2015, ja se on johtava syy työkyvyttömyyteen.
Masentuneiden määrän lisääntymistä on selitetty muun muassa sillä, että yhä useampi tunnistaa masennuksen ja uskaltaa hakea apua.
On muitakin selityksiä. Yksi tärkeä syy on Melbournen yliopistossa sosiaalipsykologian apulaisprofessorina toimivan Brock Bastianinmukaan se, että länsimaissa vaalitaan kulttuuria, jossa on pakko olla onnellinen.
”Jos positiivisuuskuvastoa ja sen ylläpitämää onnellisuusharhaa ei korjata, masennusepidemia laajenee”, Bastian on sanonut.
MASENNUSTA hoidetaan nykyisin lääkkeillä ja psykoterapialla. Bastianin mukaan keskittyminen vain yksilöihin ei ole järkevää, sillä masennusepidemialla on yhteisölliset ja kulttuuriset juuret.
Bastian sanoo, että surua tai pettymystä ei pidetä länsimaissa enää normaaleina tunteina vaan epäonnistumisen merkkeinä. Ihmiset eivät kestä katsoa toisen kipua vaan mieluummin välttelevät tätä ihmistä ja jopa hylkäävät hänet.
Tämän on vahvistanut minulle moni. Haastattelin taannoin naista, jonka äiti sairastui aivoja rappeuttavaan tautiin. Hän kertoi häkeltyneenä seuranneensa, kuinka äidin iso ystäväpiiri kaikkosi, kun äiti ei enää pystynyt kommunikoimaan humoristiseen tapaansa. Ystävät alkoivat pelätä äidin kohtaamista, ja sama tapahtui pian myös tyttärelle. Suru karkotti läheisiä ympäriltä.
Erään haastateltavani lapsi kuoli seitsemän kuukauden ikäisenä, minkä jälkeen moni ystävä alkoi kartella. Eräs tuttu jopa vaihtoi kohdatessa kadun toiselle puolelle.
Bastianin mielestä siinä ei ole mitään pahaa, että ihmiset haluavat olla onnellisia. Ongelma siitä tulee, kun uskomme, että meidän pitäisi tuntea itsemme onnellisiksi jatkuvasti. Silloin negatiiviset tunteet näyttävät esteiltä, joiden takia elämän tärkeä päämäärä ei toteudu.
ITSE ASIASSA sosiaalinen paine tuntea onnellisuutta voi vaikuttaa jopa masennuksen syntyyn. Tämä käy ilmi tutkimuksesta, joka julkaistiin kesällä Depression and Anxiety -tiedelehdessä.
Bastianin ja hänen kollegoidensa tekemään tutkimukseen osallistui 112 aikuista, jotka olivat saaneet korkeat pisteet masennusta mittaavasta kyselystä.
Koehenkilöiden piti täyttää kuukauden ajan joka ilta kyselylomake masennusoireistaan sekä siitä, tunsivatko he painetta olla kokematta näitä tunteita.
Tutkijat huomasivat, että koehenkilöiden tuntema sosiaalinen paine vaikutti masennusoireiden syntyyn.
Toisessa tutkimuksessa koehenkilöitä pyydettiin ratkomaan anagrammeja. Osa teki niitä huoneessa, jossa oli onnellisuusoppaita, motivaatiojulisteita ja valokuva tutkijasta lomailemassa onnellisena ystäviensä kanssa. Osa koehenkilöistä ratkoi anagrammeja tavallisessa huoneessa.
Kun koehenkilöt olivat selvittäneet vasta pari anagrammia, tutkija tuli paikalle ja esitti pettynyttä. Hän kertoi luulleensa, että koehenkilöt olisivat saaneet selvitettyä useampia tehtäviä.
Ne, jotka olivat epäonnistuneet anagrammitehtävässä onnirekvisiitalla sisustetussa huoneessa, jäivät märehtimään tehtävän pieleen menemistä kolme kertaa todennäköisemmin kuin ne, jotka olivat olleet tavallisessa huoneessa.
Bastianin mukaan tutkimukset antavat osviittaa siitä, että ihmiset voivat huonommin niissä onnellisuutta arvostavissa kulttuureissa, joissa ei sallita surun osoittamista. Jos joutuu peittelemään negatiivisia tunteitaan, ihminen alkaa kokea yksinäisyyttä ja nähdä itsensä kielteisessä valossa.
Se taas ei kuulosta kovin onnelliselta vaan – Melenderin sanoin – diktatuurilta.
https://www.hs.fi
