Rakas Yksinäisyys …

Rakas Yksinäisyys,
Päätin vihdoin kirjoittaa Sinulle, vaikka meidän ensitapaamisestamme on kulunut lukuisia vuosia. Jo silloin tiesin, että meistä tulee erottomattomat ja olemme toistemme tukena hyvinä ja pahoina hetkinä. Olet auttanut minua kurjan elämäni varrella sanoinkuvaamattoman paljon ja olen kiitollinen siitä sinulle, mutta…
Minusta alkoi tuntua, että nyt olisi hyvä aika erota toisistamme. Olen vasta neljänkymmenen kesän ikäinen, enkä ole vieläkään päässyt vauhtiin elämässäni. Oloni on kuin kuihtuvalla auringonkukalla säteilevän auringon paahtopaisteessa. Haluan saada elämäni kukoistamaan; haluan elää taas täysillä.
Hetkenä, jolloin me tapasimme olin hyvin allapäin ja masennuksen portailla. Olin vetäytynyt itseeni, enkä halunnut olla kontaktissa muun maailman kanssa, vaan elin maailmassa, jonka loin pääni sisällä täysin sellaisena kuin itse halusin sen olevan. Se oli täydellinen paikka minun kaltaiselleni ihmiselle. Minun ei tarvinnut hävetä tekojani, ajatuksiani; ei tarvinnut hävetä minua itseäni. Kun taas tosielämässä en voinut tehdä mitään, sillä häpesin, enkä uskaltanut. Ihmiset pitivät minua outona, rumana ja epämiellyttävänä persoonana, eivätkä he halunneet olla missään tekemisissä kanssani. Olin yksin. Aina.
Olin syrjitty ja minulla oli perheeni kanssa ongelmia. En ollut kertaakaan seurustelusuhteessa, minulla oli vain pari yhden illan juttua. Tunsin itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi ja kaipasin apua, tai edes yhden ainoan henkilön, jolle pystyisin jutella ja avautua kaikista niistä asioista, jotka piinaavat minua ja jyrsivät minua sisältä. Kaikki oli kuitenkin toivotonta.
Haluan olla suorapuheinen. En saanut sinulta kaikkea sitä, mitä toivoin saavani. Luulin, että olisit aina, korostan, aina hyvänä ystävänäni ja tukenani. Luulin, että meillä olisi hauskaa yhdessä ja että keksisimme aina monia asioita tehtäväksi, eikä koskaan kyllästyttäisi toisiimme. Luulin, että olisin saanut paremman elämän paetessa kanssasi omaan maailmaani ja että olisin siellä iänikäisesti onnellinen. Valitettavasti kävi toisin.
Masennuin ja vetäydyin itseeni entistä enemmän. Minusta tuli muille näkymätön. Olen jopa melko varma, että kaikki, jotka joskus tunsin ja joista välitin sydämmeni pohjalta, luulevat minun olevan jo pilvien tuolla puolen. Vaikka Sinä oletkin paljon luotettavampi kuin ihmiset; et ole pettänyt minua kertaakaan sinä aikana minä tunnemme, toisin kuin ihmiset, mutta tiedän kaipaavani kunnon seuraa. Seuraa, joka koostuu luusta ja lihasta, niin kuin minä itse. Kaipaan sitä taianomaista katsekontaktia, joka luo ihmisten välille suhteita. Kaipaan puhetta ja naurua, joita en valitettavasti sinulta saa.
Olen kiitollinen siitä, että minulla oli kunnia tutustua Sinuun. Iloitsen, että sain omaa aikaa. Sain tehdä mitä lystää: ehdin tehdä jopa kaiken minkä halusin. Minulla oli paljon aikaa miettiä, lukea, ajatella asioita eri näkökulmista. Kehitin itseni paljon viisaammaksi. Tiedän ja olen kokenut asioita enemmän kuin monet muut.
Nyt koitti se aika, kun pitää mennä eteenpäin. Päätin, etten halua olla enää tässä koomantapaisessa tilassa. Haluan kukoistaa, niin kuin joskus nuoruudessani. Haluan aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä: hankin kunnon työpaikan, asunnon, suhteet. Kaiken, minkä oikeat, kunnon ihmiset omistavat. Haluan olla oikeasti onnellinen ja tällä kertaa ilman Sinua. Kiitos vielä kerran kaikesta ja myös niistä hetkistä, joina olit kanssani ja lämmitit sydäntäni. On aika itsenäistyä ja muuttua kuihtuneesta auringonkukasta kauniiksi, tuoksuvaksi ruusuksi.
Hyvästi, rakas Yksinäisyys.
Sofia Juntunen