Mirka Aitonurmi, 31 vuotta: ”Pääsin pahimman yli ryhmän avulla”.
”Olen käynyt nuorten leskien ryhmässä säännöllisen epäsäännöllisesti pari vuotta. Muutama kuukausi meni ennen kuin uskaltauduin mukaan. Puolisoni siunannut pappi pelotteli minua tukiryhmistä: ikään kuin osallistumalla leimautuisin jotenkin loppuelämäkseni kielteisesti leskeksi.
Jännitin, olisinko ryhmässä ainoa alle kolmikymppinen leski, mutta oloani helpotti, että ohjaaja oli minua vielä nuorempi. Tutustuin siellä pian toiseenkin nuoreen leskeen, jonka puoliso oli myös kuollut onnettomuudessa yllättäen. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja kävimme kahvilla.
Halusin päästä keskustelemaan ja kuuntelemaan muiden puolisonsa menettäneiden kokemuksia ja ajatuksia: on ollut tärkeää tavata samankaltaisen menetyksen kohdanneita. Ilman liikkeelle lähtemistä olisin jäänyt kotiin vellomaan surussa ja pahassa olossa. Se olisi pidentänyt toipumista.
Ryhmän alussa jokainen pääsee kertomaan oman tarinansa ja missä on menossa. Edellinen ohjaaja toi usein esittelykierrokselle kuvia tai lauseita, joista kukin valitsi siinä hetkessä itseään parhaiten kuvaavan. Se oli mukavaa, vaikkakin keskustelu esimerkiksi viime kerralla lähti soljumaan ilman mitään materiaalia.
Olen nauttinut uusiin ihmisiin tutustumisesta. Olemme tulleet hyvin toimeen ja tavanneet muutenkin, käyneet vaikkapa teatterissa ja ulkona syömässä. On ollut ihanaa nähdä toisten olon helpottuvan. Minullekin sanottiin, kuinka hyvältä tuntui nähdä, että aloin toipua.
Ryhmässä itketään ja nauretaan – itkua ei tarvitse pidätellä tai pyytää anteeksi. Ymmärrystä on riittänyt, jos vaikka jollakulla on ollut valtava tarve puhua. Ryhmä on ollut ikään kuin hengittävä eikä kaavoihinsa kangistunut.
Koska olen päässyt pahimman yli, nyt kuuntelen ja tuen enemmän muita ryhmäläisiä. Olen ilmoittanut, että minuun voi ottaa yhteyttä, jos kaipaa kahdenkeskistä keskustelua samankaltaisen tilanteen kokeneen kanssa. Esimerkiksi yksi nuori nainen vastikään otti yhteyttä ja pyysi puhelinnumeroni.
Yritämme saada lapsenvahtia ryhmän kokoontumisten ajaksi. Lapsikin saisi vertaistukea tapaamalla muita vanhempansa menettäneitä lapsia. Oma lapseni on sanonut, että haluaisi tavata toisia samanlaisia lapsia.
Nykyään seurustelen. Kumppanikin on menettänyt läheisensä, joten hän ymmärtää minua. Lisäksi oloani ovat helpottaneet teatteriharrastus, metsässä kävely ja musiikki.
Pirkko Virta: «Kukin etenee omalla ajallaan»
Pirkko Virta tapasi nuorten leskien vertaistukitoiminnassa toisia saman kokeneita. Siellä hän pääsi jakamaan leskeyteen ja suruun liittyviä kokemuksia ja ajatuksia. Kun etsittiin ohjaajia, hän halusi jatkaa siinä roolissa hyväksi havaitsemaansa toimintaa.
– Olin itse päässyt oman menetykseni työstämisessä jo sen verran pitkälle, Virta kertoo.
Virta jäi leskeksi 53-vuotiaana kesällä 2013, kun hänen miehensä kuoli äkillisesti sydäninfarktiin. Viime syksystä hän on ohjannut Tampereen Seudun Nuorissa leskien vertaistukiryhmää, joka on tarkoitettu työikäisille leskille. Kokemuksensa lisäksi hän sai petrausta ohjaamiseen Suomen nuorten leskien järjestämässä ohjaajakoulutuksessa.
– Olen saanut ideoita kokemusten ja ajatusten purkamisesta ja jakamisesta, kuten aikajanalle kirjoittamisesta leskeksi jäämisen tuntemuksista, nykyhetkestä tai siitä, millaiseksi haluaisi tuntea olonsa vaikka vuoden päästä.
Virta kertoo, että ohjaajan roolia selkeytettiin koulutuksessa. On kyettävä vetämään raja esimerkiksi omien kokemustensa ja ajatustensa ryhmässä esittämisen välille.
– Ohjaajat puhuvat, jos keskustelussa tulee tauko.
Taustat vaihtelevat, mutta kokemuksissa on paljon samaa
Pirkko Virta muistelee, että koulutuksessa korostettiin, ettei ohjaaja saa kiirehtiä ketään menetyksen prosessissaan eteenpäin. Kukin etenee omalla ajallaan. Oman kokemuksensa perusteella Virta arvelee, että vertaistukiryhmässä käydään keskimäärin kaksi vuotta.
– Jotkut pidempään, jotkut lyhyempään – riippuu myös siitä, kuinka pian leskeksi jäätyään tulee ryhmään, Virta sanoo.
– Yleensä ensimmäinen vuosi prosessissa menee niin, että kerrataan edeltävän vuoden tapahtumia, kun puoliso vielä eli. Mitä tavallisesti tehtiin ja mitä nyt teen: perinteet menevät uusiksi. Usein ensimmäisen vuoden jälkeen suurin suru on ohi, mutta seuraavana vuonna konkretisoituu yksin oleminen.
Suomen nuorten leskien vertaistukiryhmien kokoontumiseen voi kävellä suoraan sisään ilman ennakkoilmoittautumista. Osallistuja päättää itse, minkä ajan kuluttua puolisonsa kuolemasta lähtee ryhmään.
– Joskus syyllisyyden tunto viivästyttää ryhmään tuloa, jos puoliso on esimerkiksi tehnyt itsemurhan. Ryhmässä huomaa, että kaikki kokevat syyllisyyttä, on puoliso sitten menehtynyt sairauteen, onnettomuudessa, rikoksen uhrina tai itsemurhan kautta.
– Olemme pitäneet hyvänä, että ryhmässä on sekä äskettäin että pidemmän aikaa sitten leskeksi jääneitä henkilöitä. Puolisonsa vasta menettäneet näkevät, että menetyksestä voi selvitä.
Uusille tulijoille selvitetään, että kaikki, mitä ryhmässä jutellaan, on tarkoitettu vain läsnäolijoille.
– Kukin saa olla puhumattakin, jos ei halua tai pysty puhumaan. Voi osallistua ihan vain kuuntelemalla.
Esittelykierroksella usein nousee jokin teema, josta jatketaan keskustelua, esimerkiksi, minkälaiset asiat helpottavat, kun suru tuntuu musertavalta.
– Toiset menevät metsään, toiset kuuntelevat musiikkia. Minullekin musiikki oli keino helpottaa oloa. Monia auttaa työnteko. Töihin meno ohjaa rutiineihin, jotka puolestaan kantavat päivien läpi.
TEKSTI: PÄIVI RAJAMÄKI
KUVAT: AINO VUOKOLA
Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 2/2015
Lähde — mielenterveysseura.fi
Mikkeliläinen Heidi Hyytiäinen kirjoitti heinäkuussa Facebookiin ystävänhakuilmoituksen. Heidillä ei ole ollut ystävää 15 vuoteen. Yhtäkkiä kaveripyyntöjä sateli median tartuttua naisen tarinaan.
Virpi Ruusunen parantui masennuksesta vertaistuen ja omaehtoisen työskentelyn avulla.
