Mielenterveysongelmien hyvat puolet.

Yleensä keskustellessa mielenterveysongelmista tuodaan esiin kaikki negatiivinen: kuinka ongelmat ovat vaikuttaneet psyykeen, fyysisesti, perhesuhteisiin, muihin sosiaalisiin suhteisiin, maailmankuvaan, asunnon siisteyteen, omaan siisteyteen jne. Entäpä jos mietittäisiin niitä hyviäkin puolia?
En edelleenkään vähättele mielenterveysongelmia. Itse masennusta sairastaneena ja pakko-oireista häiriötä edelleen sairastavana tiedän mistä puhun ja aion puhua. Kun elää tarpeeksi pitkään tällaisen asian kanssa, oppii näkemään myös mitä kiven alla on ja kauneuden kivikkoisella kinttupolulla.
Olen aina kokenut olevani optimistinen realisti. Tarkoitan sillä sitä, että vaikka tiedostan realiteetit, se ei tapa kuitenkaan sitä positiivisempaa asennetta elämään. Kun olin rankasti koulukiusattu, jaksoin kirjoittamisella ja keskittymällä pieniin hyviin juttuihin, kuten huurteiseen lehteen koulutiellä tai puiden oksien välistä ujuttautuvaan auringonvaloon. Vaikken jaksanut aina uskoa tulevaan, keskityin kuitenkin kyseiseen hetkeen. Ehkä sen ansiosta olen täällä edelleen.
Mitä hyvää mielenterveysongelmissa sitten on?
Kahlatessani ahdistuksen suossa ja vajotessani masennuksen silmäkkäisiin opin vielä empaattisemmaksi. Opin empaattiseksi muita kohtaan vielä enemmän, vaikka olinkin jo entuudestaan tunneherkkä. Tiesin, miten vaikealta aikainen nouseminen tuntuu ja miten omien henkisten voimiensa rajoilla on. Jos ystävälläni oli masennus, olin tukemassa tietäen mitä hän käy läpi eikä sanoja välttämättä tarvittu.
Kiusattuna ja masentuneena koululaisena opin tarkkailemaan muita ihmisiä ja ympäristöä. Äänenpainot, elekieli, pukeutuminen, erilaisten kuppikuntien rakenne. Yläasteella kutsuin itseäni mielessäni Tarkkailijaksi, ja hitto että olin hyvä siinä. Siitä oli hyötyä myös kirjoittaessani, ja siihen aikaan kirjoitin fantasiaa ja kehitin laajan ja yksityiskohtaisen fantasiamaailman mutkikkaine ihmissuhdekuvioineen. Tarkkailukykyä ja sosiaalisten rakenteiden analysointia.
Lukion filosofiantunnilla Aristoteleet ja Sokrateet eivät ehkä jääneet kovinkaan tarkkaan mieleeni, sillä — kiitos ihanan opettajani — ajattelin ja sain ajatella omilla aivoillani. Eihän siitä kovasti ollut hyötyä ylioppilaskirjoituksissa, mutta olin tyytyväinen siihen mitä MINÄ olin saanut aikaiseksi. Minun ajatusprosessini, minun eettiset arvoni, minun järkeni näkyivät tekstissä. Se oli tärkeämpää kuin Laudaturin tavoitteleminen.

Mitä Laudaturista, kun matka on tärkeämpi?
Mitä Laudaturista, kun matka on tärkeämpi?

Entä pakko-oireinen häiriöni? Ensimmäiset oireilut ilmaantuivat ala-asteella, mutta häiriö diagnosoitiin vasta yläasteen lopussa. Miten vaikea OCD on hyvällä tavalla vaikuttanut elämääni?
Olen oppinut olemaan kärsivällisempi itseni kanssa ja antamaan aikaa itselleni. Ajan antamisella tarkoitan sitä, että jos pahimmillaan olen 8×8 napsutellut valonkatkaisijaa päälle ja pois (eli 64 kertaa, siinä on vähän tekemistä), olen huomannut että mitä pahempi kiire on, sen pahemmat oireet. Ja kun olen tietoisesti hidastanut ja antanut itselleni aikaa, olen saattanut selvitä huomattavasti helpommalla.
Olen oppinut myös huomaamaan, kuinka monimutkaisia ajatusrakenteita vaaditaan pakko-oireisuuteen. Ja sanotaanhan, että pakko-oireista häiriötä esiintyy keskimääräistä älykkäämmillä. Että vaikka tuntisi itsensä dorkaksi (ja sitä tuntee) napsutellessaan valoja, voi jokseenkin ironisesti lohduttautua sillä että älykkyys on hyvällä mallilla.
Ja edelleen se pienistä asioista nauttiminen on ollut tärkeä apu. Ja ehkä OCD on sitäkin tukenut. Kun matka kauppaan kestää iäisyyden kaikkien ahdistavien, mieleen nousevien ahdistusten kanssa, joita vastaan ajattelee pakkoajatuksen (esim. tiettyjen lukujen hokeminen) tai tekee pakkotoiminnon (esim. kosketan jotain materiaalia kolme kertaa), oppii huomaamaan että maailmassa on niin paljon muutakin. Ja sitten miettii, että miten helppoa niillä on joilla ei tätä monimutkaista ajatusprosessointia ole. Ja niinä päivinä, yleensä kesällä, kun pakko-oireista häiriötä ei melkein ole, tuntee itsensä kertakaikkisen eläväksi. Silloin käyttöön vapautuu hirveästi energiaa ja tuntuu melkein siltä kuin voisi valloittaa maailman.

Kun on tyyni vaihe, kaikki on mahdollista
Kun on tyyni vaihe, kaikki on mahdollista


Tiivistäen:
olen oppinut lisää empatiakykyä, tarkkailemista, nauttimaan pienistä asioista ja spekuloimaan omia ajatus- ja tunneprosesseja. Olen tavannut polullani ihania ja mahtavia ihmisiä ja oppinut itsestäni valtavasti. Olen myös kiinnostunut siitä, miten eri tavoin ruoka-aineet, yrtit ja mausteet vaikuttavat fyysisesti ja psyykeen. Olen myös huomannut, että kaikki mielenterveysongelmista kärsivät ovat tavallista herkempiä ja että valtaosalla on taiteellisia lahjoja. Mehän ollaankin, hitto vie, supertyyppejä! Rassukoita emme. Jos mielenterveysongelmat katoaisivat yhtäkkiä, ei maailmasta varmaankaan löytyisi niin helposti meitä superihmisiä. 🙂
www.city.fi

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован.